Kirjoittaminen on aina rauhoittanut mua paljon ja ollut mulle se oma tapa purkaa mieltä. Saa kirjoittaa ja sanoa asiat just niin miltä parhaaks tuntuu. Ei tarvii miettiä ketään muuta, vaan saan purkaa asioita ihan omaan tapaani niin miten haluan. Niin aion tehdä nyt ja jatkossakin. Keneenkään ihmiseen en suoraan viittaa enkä halua puhua ihmisistä selän takana pahaa blogitekstien kautta, mutta asioita haluan pohtia ja miettiä ylipäänsä tarkemmin.
Tiitin luustokuvien tulokset tulivat siis tällä viikolla. Lonkat C/C, kyynärät 0/0, selkä VA0, SP0 ja LTV2. Lausunnossa luki myös, että VA rajatapaus alikehittyneen kylkiluun takia.
Minun omat ajatukset selkenee tässä pikkuhiljaa, kun alan päästä pahimmasta luopumisen tuskasta yli. Mun elämä romahti sinä hetkenä, kun näin ne kuvat eläinlääkärissä näytöltä ja eläinlääkäri selitti mulle mikä niissä on vikana. Sanat mureni suuhun, kun aikani pohdittuani sanoin että lopetetaan Tiiti. Oli niin lähellä, etten pyörtänyt kaikkia päätöksiäni ja lähtenyt eläinlääkäristä kotiin Tiitin kanssa kipulääkkeiden kera. Nyt kun päiviä kuluu ja ajatukset selkenee, ymmärrän tehneeni täysin oikein. Se syyllisyys mikä minun hartioitani painoi ensimmäiset päivät on vähän jo väistänyt.
Tiiti oli aina ihana touhottaja ja se halusi olla asioissa mukana. Pentuna se menetti toimintakykynsä herkästi erilaisilla alustoilla ja kun sitä pelotti. En pysty täysin laittamaan Tiin alusta-arkuutta sen lonkka- ja selkävian syyksi, koska Tiiti oireili luovutusikäisestä pennusta asti - toki se on mahdollista että kaikki on silti luustovian syytä. Luovutusikäisen pennun kanssa me emme vain tienneet sen oireilevan jostain, kaikki selvisi pikkuhiljaa. Minä olen puolustellut puolivuotiaan Tiitin takaliikkeitä sanomalla sen olevan vielä kömpelö pentu ja väittänyt ettei se hallitse takajalkojaan. Ei se sitä ollut. Jos jonkun muun koira olisi ikinä liikkunut niin, niin olisin väittänyt sen olevan sairas. Mutta omalla kohdalla en vaan halunnut uskoa siihen pahimpaan.
Tiiti käänsi oikeaa jalkaansa sisäänpäin ja erityisesti oikean jalan liike oli nyt huono. Molempien jalkojen liikkeet olivat huonot, mutta oikea jalka erottui tästä erityisen selkeästi. Lausunnossakin lukee, kuinka kummankin jalan liike oli huonoa, mutta erityisesti oikean. Eläinlääkäri kopeloi jalan koiran hereillä ollessa sekä rauhoituksessa. Sen lisäksi polvet kuvattiin. Ristisiteet oli ok ja polvi oli kuvissakin normaali. Eläinlääkäri kuitenkin epäili, että Tiitin oikean polven kierukassa olisi saattanut olla jotain ehkä tapaturman aiheuttamaa vikaa. Tämä on mahdollista, vaikka Tiitille ei ikinä sellaista tapaturmaa olekaan sen jalkaan sattunut mitä se olisi oireillut. Vaikka sen polven kierukassa olisikin ollut vikaa, ei se olisi selittänyt Tiitin takajalkojen liikettä pelkästään sillä. Tiitin jalat heiluivat mukana kuin spagettia vaan eikä se yhtään tuntunut hallitsevan niitä. Näin se oli luovutusikäisestä pennusta asti. Jos tämä olisi ollut tapaturmasta aiheutunutta, tapaturma olisi tapahtunut Tiitille jo pentulaatikossa. Tällaista tapaturmaa ei kuitenkaan ole tietojeni mukaan tapahtunut, joten sen puolesta suljen sen mahdollisuuden pois. Ei niin tervettä luustoaan se koira oireili niillä liikkeillään eikä kierukkavammaa.
Rakastin sitä koiraa koko sydämestäni ja kaikkeni tein sen eteen. En jaksa kuunnella sellaista tyhjänpäiväistä länkytystä siitä, etten olisi niin tehnyt. Minun elämä helpottuu nyt aika reippaasti, kun Tiitiä ei enää ole - tiedän sen. Ei tarvitse stressata miten toimin koirien kanssa kun pitää lähteä reissuun tai mitä Tiiti tuumaa hoidossa/mukana reissussa. Ei tarvitse joka päivä arjessa nähdä koiran silmistä sitä ahdistusta ja antaa sille sen vaatimaa aikaa ja tilaa. En keneltäkään tule kiistämään sitä, etteikö elämä tule helpottumaan nyt ihan suunnattoman paljon. Mutta jos mä olisin saanut valita, olisin mieluummin ottanut luustoltaan terveen alusta-aran koiran, jonka kanssa olisin saanut elää vielä useita vuosia. Ikimaailmassa en olisi halunnut Tiitistä luopua, mutta kipulääkeleikkeihin en olisi voinut sen kanssa lähteä.
Tiiti rakasti talvea. Se tykkäsi riehua lumessa muiden koirien kanssa. Ylipäänsä se rakasti vapaana lenkkeilyä ja täysiä juoksemista. Silloin se oli maailman onnellisin. Vielä sunnuntaina tarjosin sille mahdollisuuden olla maailman onnellisin koira. Se sai painaa metsässä Danskun ja Toivon kanssa ja oli ihan tajuttoman onnellinen. Silti tulee tosi paha mieli viime talvesta, kun vuorotellen oli loskaa ja pakkasta. Pihalla oli kamalan liukasta ja Tiiti ei halunnut liikkua siellä. Annoinkin sille usein mahdollisuuden mennä vapaana ja se sai etsiä omat reittinsä omaan tahtiin. Hihnassa se sai musta kuitenkin tukea ja miellyttääkseen tuli mukana. Nyt vaan pohdin kuinka kipeää siihen on se liukkaalla lenkkeily tehnyt.
Olen miettinyt kynsienleikkuuasentoja. Muiden meidän pikkukoirien kynnet on leikattu aina sylissä selällään ollen. Tiiti ei tykännyt siitä. Pitkään yritettiin niin, kunnes aloin tehdä kynsienleikkuun Tiitin kanssa Tiitin tyylillä. Se sai seisoa minun sylissäni tai sitten yritin saada sen oma-aloitteisesti käymään kyljelleen viereeni nukkumaan. Yleensä kynsienleikkuu sujui niin hyvin ja Tiitikin oli tyytyväinen. Oli mahtanut tuntua erittäin epämiellyttävältä se, kun sitä alkuun yritettiin pakottaa olemaan sylissä selällään. Vähän parempaa mieltä itselle tuo se, että muutettiin tapaa koiralle ystävällisemmäksi huomatessamme tapa sille epämiellyttäväksi. Äiti ei Tiin hoidossaoloaikana leikannut sen kynsiä ollenkaan sen takia, ettei Tiiti ollut sen kanssa yhteistyöhaluinen. Tiiti ei luottanut muihin tarpeeksi ja osannut rentoutua niin pyydettäessä.
Muistan sen kerran, kun sängyssä oikaisin jalkani ja se osui Tiitin takaosaan. Tiiti kävi hampailla minun jalkaan kiinni. Ei jäänyt jälkeä, mutta varotti. Ei se ikinä enää sen jälkeen toistunut, vaikka tahallisesti pari kertaa yritin. Tämän yhden kerran selitin itselleni sillä, että se ajatteli Danskun/Toivon härnäävän sen unta. Koirille ja Epulle Tiiti silti murisi nukkuessaan. Se halusi olla rauhassa. Tiiti oppi vasta reilu vuotiaana nukkumaan edes kyljellään ja rentoutumaan nukkuessaan. Sen selkään oli mahtanut tuntua ikävältä ja koirasta oli ollut helpompi nukkua kasassa. Tiiti oli aina yleensä sellainen sohvakaveri. Nukkui kainalossa ja halutessaan tuli myös syliin tallustelemaan. Kun Tiiti tuli hoidosta kotiin, se nukkui paljon omissa oloissaan makkarissa jos olin muiden koirien kanssa olkkarissa. Se hakeutui selkeästi omaan rauhaan turvalliseen paikkaan nukkumaan. Se omalta osaltaan lisäsi mun ahdistusta ja stressiä tulevien luustokuvien suhteen.
Kun Tiiti nukkui eläinlääkärissä mun sylissä, kerroin sille niin moneen kertaan kuinka paljon sitä rakastan ja kuinka pahoillani oon sille kaikesta. Tää tekee muhun niin kipeää, sillä en edes mun pahimmissa kuvitelmissa pystynyt kuvitella tilannetta tällaiseksi. Pelotti etten saa tietää mistä Tiiti on kipeä, mutta sain tietää koiran olleen kipeä mahdollisesti koko sen elämän ajan. Ikävä on ihan suunnaton, mutta lohduttaa aika paljon tieto siitä, että sen on nyt kaikki hyvin.
Tää on aiheuttanut niin paljon pahaa niskaan. Ei KUKAAN voinut aavistaa, että asiat olisi Tiitin kanssa näin. En ole syyllistämässä Tiitin tilanteesta yhtään ketään enkä halua Tiitin tilanteella pahaa kenellekään. Haluaisin vain herättää ihmisiä siihen, että näinkin voi asiat olla tietämättä. En kaipaa lisää syyllistämistä, mutta jos on pakko puhua paskaa niin tulkaa sitten puhumaan suoraan päin naamaa niin voidaan asiat selvittää ja niistä keskustella.
Mulla olis ihan hirmuisesti muitakin juttuja kirjoiteltavana, mutta aika ja energia on mennyt näiden juttujen läpikäymiseen nyt. Yritän raapustella tännekin sitten, kun vaan tuntuu siltä että kunnolla kykenee.
