kohti uusia unelmia

Vinna muutti uuteen kotiin. Purettiin sijoitussopimus ja se palautui takaisin sijoittajalleen. Ikinä ei toivoisi tälläistä päätöstä millekään tarinalle. Mutta joskus se on parempi.

Joskus asiat muuttuu nopeastikin. Tässä tapauksessa ne ei kyllä muuttuneet nopeasti vaan muutosprosessi lähti käyntiin jo lokakuussa. Kahdeksan kuukautta sitten. Kun olin aivan loppu johtuen elämästä yhden aussipaimenen kanssa. Kun mistään ei tullut mitään ja koira käyttäytyi kuin olisi kasvanut koko ikänsä pellossa mitään kohtaamatta eikä olisi tarvinnut korviaankaan ikinä. Välillä kaikki asiat oli Vinnalle ihan ok, mutta mitä enemmän aikaa kului sitä pahemmaksi asiat meni.

Elettiin elokuuta 2013, kun tajusin että mun koira stressaa. Ei vähän vaan aika paljonkin. Elettiin joulukuuta 2013, kun tajusin, että sen koiran stressi johtuu osittain ainakin minusta. Se oli ollut hoidossa puolitoista kuukautta ja voinut oikein hyvin sen koko ajan. Ei ollut vahtinut mitään, oli syönyt tunnollisesti jokaisen ruokansa. Mut kun mä tulin paikalle, se jätti ensimmäisen mun antaman ruoan syömättä. Jo samana päivänä kun saavuin, se vahti kahdesti jotain toiselta koiralta ja ärähti pahastikin. Se ravisteli itseä. Ja paljon.

Helmikuussa mä todella päätin ja tajusin sen, että tuon koiran on parempi asua jossain muualla. Sillä käytettiin DAP-pantaa, rauhoitin meidän elämää muodostaen säännöllisiä rytmejä ja yritin tehdä kaikkeni, että se voisi paremmin. Viime vuoden puolella käytiin sen kanssa ongelmakoirakouluttajalla. Se välillä voikin paremmin. Mutta se oli hetkittäin niin outo, että mä en tiennyt oliko se vika mussa vai koirassa vai ympäristössä. Mut mä en pystynyt päästää irti. Mun ensimmäinen koira, hei haloo mitä ihmiset ajattelisi jos luopuisin siitä? Mitä joku kasvattaja sanoisi menneestä koirakokemuksesta ja siitä, että päädyin luopumaan siitä ensimmäisestä omasta? Nyt mä pystyin sulkemaan korvani siltä, mitä muut voisi ajatella. Ajattelin sitä, mitä mun sydän käskee tekemään.

 Aina ei riitä, että rakastaa. Siihen tarvii muutakin. Vinna ei ollut se minun koira ja toivon tämän olleen minun elämäni yksi parhaimmista ratkaisuista. Aika näyttää, oliko se. Ainakin mä tiedän, että koira on onnellinen. Ja mäkin tiedän olevani vielä. Vielä joku päivä mä arvostan tätä päätöstä paljon. Oon valmistautunut tähän niin pitkän aikaa ja kokenut tämän ratkaisun hyväksi, joten tällä hetkellä ei edes tunnu niin pahalta kuin voisi ajatella. Rakas Vinna minulle oli, mutta paljon raskaampaa mulle oli luovuttaa Särmä uudelle ohjaajalleen. Jos koira ei tunnu itselle oikealta, niin ei siitä sellaista noin vain tehdäkään.

Mä luulen tän blogin hiljenevän nyt joksikin aikaa. Mut elämä jatkuu.

© Jenny Kåla

© Jenny Kåla

kaikki hyvä loppuu aikanaan

Toissapäivänä tultiin koirien ja kissan kanssa Vantaalle. Särmä tuli mukana tänne, mutta sitten meidän tiet erosivat. Särmä lähti kohti isojen koirien haasteita, niitä Tullikoiran haasteita.

Pieni lurppis antoi vielä vikan pusun ♥

Ikävä on suunnaton edelleen ja on outoa opetella elämään ilman sitä hölmöä labradoria. Jokaisessa asiassa, jonka teen, odotan Särmän reaktiota. Kun irroitan johdon pois seinästä, pistän tietokoneen hiiren kiinni tai vaikka otan makupalan käteeni. Pienen labradorin kuuluisi kahdessa ensimmäisessä kohdassa pompata iloisena pystyyn ja odottaa mitä tehdään ja viimeisessä pyörähtää ympäri tai tulla perusasentoon. Mutta mitään reaktiota ei tule. Labradori pysyy poissa. Kai mä tavallaan odotan, että se tulisi takaisin kotiin. Vaikka tiedän ettei se tuu. Silti se on vaan niin vaikeeta sisäistää. Mulla oli yli 11 kuukautta aikaa valmistautua siihen, että Särmä lähtee jonain päivänä ja silti kun sain tietää tarkan lähtöpäivän niin se tuntui kauheelta. Ei siihen eläimeen voi olla kiintymättä.

Eilen otettiin Tiin ja Epun kanssa suunnaksi Pöytyä. Tänään Pipsa tuli takaisin äidin luo hoidosta ja näin sitäkin. Se on ihan karvaton rimppakinttu. Nyt se jää vielä äidin luo hoitoon ja huomenna otetaan Tiian kanssa suunnaksi Englanti. Aloitetaan huomenna meidän 3½ viikon työssäoppiminen Englannissa. Jännittää ihan kauheen paljon :)

Maailman paras pieni lähti jatkamaan matkaa kohti uusia haasteita

Tiiti on reipastunut todella paljon. Se asui pe-la kerrostalon kuudennessa kerroksessa ja oppi todella pian kuinka kulkea siellä. Kyllä sitä hirveästi jännitti, kulki rapussa seiniä pitkin yms, mutta ei jäätynyt. Säilytti toimintakykynsä kokoajan. Jos sen kanssa asuisi kerrostalossa, niin uskoisin sen pystyvän siihen hyvin. Tietysti muutaman jännittävän ensimmäisen viikon jälkeen. Gööttilauma otti äidin luona Tiin hyvin vastaan. Martta varsinkin meni ihan mielinkielin. Äidin luona Tiitiä vähän jännittää, jos ihmiset tulee sitä rapsuttamaan, mutta muuten se menee ihan suht reippaasti sisällä.

Tämä taisikin olla nyt viimeinen blogiteksti Särmästä ja Tiistä. Mut elämä jatkuu. Nyt ei auta muu kuin lähteä kohti uusia tuulia.