Ollaan me kai treenattukin

Kuinka hankalaa voi oikeasti olla yksien blogipostausten kirjoittaminen? Voin todeta, että ilmeisesti erittäin hankalaa. Luonnoksissa on yhteensä 63 aloitettua ja keskeytettyä blogipostausta. Monen vuoden ajalta, mutta kun ei vaan osaa kirjoittaa loppuun ja julkaista. Jospa yrittäisin vähän ryhdistäytyä tämän asian suhteen.

On tehty Danskun kanssa jälkeä ja tokoa. Tiitin kanssa lähinnä vaan tokoa. Ja katsottu molempien kanssa rallytokon liikkeitä erikseen ja yritetty harjoitella niitä. Danskulle olisi paikka rally-tokokokeeseen lokakuulle, mutta kovasti pääni sisällä mietin, tulisiko tämä paikka vaihtaa pienelle Tiitille. No aika näyttää kuinka käy.

Eräs pimeä ilta viime viikolla sain jonkun päähänpiston käydä tallamassa Danskulle jälki pimeällä. No sen tein ja käytiin ajamassa se. Koiralla oli panta kaulassa, minulla valjaat varmuuden varalta mukana jos tapahtuisi joku superpaineistuminen. Meinasin ottaa lyhyemmän liinan, mutta ihan kaiken varalta otinkin pitkän. Danskulla en ole jäljellä käyttänyt pantaa ties miten pitkään aikaan, sillä se on paineistunut pannan kanssa. Eikä mua ole oikeastaan kiinnostanutkaan panostaa askeltarkkaan jäljestykseen. Sitä se ei ollut nytkään, tarkoitus oli vain saada koiralle jotain aivotyötä ja nähdä jäljestääkö se pimeällä nurmikolla. Jälki oli ainoastaan vajaat 300 askelta pitkä. Kävelin ihan miten sattuu, välillä suoraa, välillä serpentiiniä ja välillä tuli kulma. Ei siis mitään päätä eikä häntää koko jäljessä ja oli vielä niin pimeää ettei meinannut nähdä missä koko jälki edes menee.

Päästiin koiran kanssa jäljelle ja se suoraan oli normaaliin tapaansa innoissaan lähdössä jäljestämään. Ja niin se innoissaan jäljestikin. Ei mitään ongelmaa koko jäljellä, meillä on joko 15 tai 20 metrin jälki ja liina pitkällä annoin koiran mennä edellä kerta se tiesi mitä tehdä ja kykeni siihen. Kerran taisi mennä hukkaan, mutta ihan yhtä nopeasti löysi taas jäljelle. Jäi tosi hyvä fiilis tästä!

Miten meidän tottistelut sitten? No Danskun kanssa olen vaatinut hiljaisuutta, ei olla treenattu kun hiljaisuusjuttuja. Vähän kapulanpitoa, kaukoja, seuraamista, luoksetuloa. Peruuttamista ollaan harjoiteltu myös ja alun paineistumisen jälkeen se on alkanut jo hieman sujua. Ja ollaan saatu tehtyä niitä hiljaisia juttujakin. Ehkä kaikki siis aikanaan.

Titiin kanssa vuorostaan on saatu tehtyä paljon kaikkea kivaa! Ollaan treenailtu saksalaista täyskäännöstä, liikkeestä maahanmenoa ja seisomista, paikallamakuuta ja -istumista, kapulanpitoa, takapääjuttuja, kaukoja, seuraamista, katsekontakia... Salaa haaveilen siitä, että vielä joskus tokokisataan, aika näyttää käykö niin. Rally-tokoon on ainakin suunta joskus kisaamaan!

Kapulanpito ansaitsee ehkä suurimman kunniamaininnan. Olen sitä aiemmin treenannut Tiitin kanssa ulkona eikä ole mitään kehumisen arvoista mainintaa siitä olemassakaan. Olen saanut Tiitin noutamaan sitä ja sylkemään suustaan. Nyt sattumalta löysin kapulan, jonka ostin Tiitiä varten 1,5 vuotta sitten. Lykkäsin pienelle Tiille suuhun ja meillä oli kovin hauskaa. Tiiti onnellisena vaan piti kapulaa ja lopulta karkasi sen kanssa sänkyyn eikä halunnut antaa minulle. Ei mälvänyt kapulaa vaan oli vaan hirmuisen kivaa pitää sitä suussa. Alla vielä todistusaineistoa, koira oli karannut siinä sänkyyn ja tuli kiire saada kuva.

eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan

Niin paljon olen katsonut kuvia, että sydän itkee ikävää. Sellainen aukko, mitä kukaan muu ei koskaan voi täydellisesti täyttää. Voi jos voisi saada toisen samanlaisen. En Danskua vaihtaisi pois, mutta silti sellainen korvaamaton kaipuu.

Rally-toko

Rally-tokoa on niin hankala osaamattomana treenata jotenkin yksin, että sen treenailu on jäänyt. Viime viikolla kuitenkin bongasin facebookin kautta kennellinjan kolmannen luokan oppilaiden järjestävän ilmaisia koulutuksia hallilla pitkin päivää. Kaksi eri rally-tokokoulutusta ja mullahan on kaksi koiraa eli sinne oli suunta.

Tiiti pääsi rally-tokon alkeisiin ja se pidettiin ennen Danskun koulutusta. Käytiin läpi sääntöjä ja kylttien oikeita suoritustapoja. Harjoiteltiin myös hieman takapään käyttöä ja tämä toi taas uutta puhtia minun ja Tiitin takapääharjoitteluun. Vadinhan ostin tässä ikuisuus sitten, mutta kertaakaan en ole sitä käyttänyt. Se niistä ahkerista vatitreeneistä koirien kanssa. Kuitenkin koulutukseen palatakseni, olin erittäin tyytyväinen saamaamme opastukseen. Sain ehkä vähän itseluottamusta tuollekin puolelle, sillä ollut erittäin vierasta koko rally-tokojuttu.

Tehtiin siis rallytokorataa koirien kanssa ja opeteltiin suorittamaan kylttejä oikein. Siihen nähden kuinka vähän olen lopunkaiken Tiitin kanssa mitään tehnyt, niin meni oikein hyvin. Olen antanut Tiitin olla lähes koko kesän ja alkusyksyn vain tuollainen höpsyttelykoira. Se on vaan saanut olla ja kulkea mukana, eikä ole ollut mitään suorituspaineita mistään. Ohjaaja itse oli ehkä meidän rallytokoilussa se ongelma. Kun on itse luonteeltaan säheltäjä ja koirassa samaa vikaa, niin eihän siitä oikein meinannut alkuun mitään tulla.

Positiivista kuitenkin tässä oli se, että Tiiti oli hallilla ihana. Se haukkui, mutta se ei turhaan alkanut pelätä mitään ja säilytti toimintakykynsä. Se toi itselle tajuttoman onnellisuuden tunteen ja poisti sitä turhaumaa, mitä tietyt tilanteet ovat aiheuttaneet. Toi tunnetta siitä, että ehkä toivoa ei ole ihan täysin menetetty ja jotain on tehty oikeinkin. Mulle itselleni on ihan älyttömän tärkeää olla avoin kaikista koirieni terveyteen ja luonteeseen liittyvistä asioista, joten kerrankin kiva kirjoittaa, ettei koira olekaan niin surkea mitä se on ollut. Onnellisuus. Tiiti nukkuu nykyään lattialla (!) ja sängyllä useinkin kyljellään ja se on sellainen sylikoira jos istun sängyllä. Tiiti joka ei tykkää olla sylissä. Se ei itse halua tulla nostetuksi syliin, mutta oma-aloitteisesti tulee mielellään kyhnäämään.

Palatakseni aiheeseen rally-toko, Dansku oli siis kisavalmiiden ryhmässä. Kovasti sain kehuja ja vinkkejä jatkoon ja tuli hyvä mieli. Varmempi mieli sen suhteen, että tässäkin uskaltaisi kisata jossain välissä. Rally-tokon ongelmana ehkä se, että omistaja voisi muistaa käskyttääkin koiraansa. Jotenkin meinaa unohtua ja hihnakin välillä tajuamatta kiristyä. Dansku on myös äärettömän nopea istumaan, joka voi tuoda ongelmia jossain kohti. Itse pitäisi muistaa liikkua ripeämmin ja tehdä laajemmat kaarrokset, niin koirakaan ei kerkeäisi istua.

Mutta kokonaisuudessaan siis todella onnistunut päivä tänään ja omistaja on tyytyväinen. Ja koirat väsyjä ;) Nyt vaan miettimään jatkoa tälle, voisi olla kivaa harrastella Danskun kanssa enemmänkin ja Tiitin lajiltahan tämä tuntuu enemmän myös.

Pentuja, pentuja, pentuja

Äidilleni myönnettiin myös kennelnimi Ihanhelmi heinäkuussa ja ensimmäinen pentue on suunnitelmissa maailman parhaalle Martalle alkuvuodesta. Jos kukaan on kiinnostunut pienistä söpöistä gööttipennuista, niin yhteyttä saa ottaa allekirjoittaneeseen tai äitiini ;)

Piti kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta se vaan jäi. Mutta tosiaan ennen Danskun luonnetestiä tehtiin reissu Ruotsiin. Se oli sellainen koiranpennunhakureissu. Äidilleni tuli täältä mukana pieni tulevaisuuden toivo. Viralliselta nimeltään Westorps Victoria Superstar, kutsumanimeltään Sylvi. Tulevaisuudessa toiveena saada tästä koirasta näyttelykaveri sekä mahdollinen jalostuskoira. Kaikki riippuu täysin siitä, mihin suuntaan Sylvin luonne kehittyy ja sen hamassa tulevaisuudessa olevista terveystutkimuksista. Sylvin veli Toivo tuli Suomeen samalla, kun haimme Sylvin kotiin.

Eläintenhoitaja. Kannus. Kennellinja.

Varmaan kuukauden ajan olen työstänyt tätä tekstiä pätkittäin. Keväällä mahdottomuudelta tuntunut asia on nyt totta. Olen valmistunut 31.7.2015 eläintenhoitajaksi. Nyt vihdoin paperit kädessä ja nyt ehkä vihdoin uskaltaa avata suun bloginkin puolella aiheesta. Yksi yläasteaikainen haave suoritettu ja nyt voi alkaa miettiä seuraavia, tulevia etappeja. Varoitan jo etukäteen siitä, että tämä teksti on mahdottoman pitkä ja täynnä mahdottoman tylsää asiaa ja minun mielipiteitä ja toteamuksia. Voi olla siis tekstiä, jossa ei vaan ole mitään järkeä. Jos ei kiinnosta, niin ei kannata alkaa lukeakaan.

Moni tietää mielipiteeni ja on nähnyt minun kirjoittaneenkin kennellinjasta ja opinnoistani täällä tyytymättömään sävyyn. Siihen sävyyn, ettei asiat toimi ja sujuvat huonosti. Nyt ajattelin avata mieltäni täälläkin. En ehkä täsmentää mitään, kuhan kirjoitan asioita, mitä mielessä pyörii. Paljon tuli lupauksia koulua aloittaessa ja loppua kohti osa näistä lupauksista ja omista haaveista romuttui. Ehkä se johtuu meidän luokasta. Viimeisestä pakollisesta lukioluokasta. Lukion kuraattoriltakin tosin kuulin, että lukiolta oltiin pyydetty opistoa vähän joustamaan meidän luokan suhteen, kun koko luokka ollut jäätävässä stressissä paineiden alla.

Ensimmäinen vuoteni poissa kotoa vietin Pohjois-Karjalassa, Kiteellä ja se oli todella vaikea. Piti käydä navetassa ja piti tehdä sitä ja tätä. Mutta selvisin kuin selvisinkin ja keväällä laitoin hakupaperit uudelleen kohti Kannusta ja kennellinjaa. Pääsykokeen 8 pisteen kautta pääsin 5. varasijalle ja unelma oli vähällä jäädä kauas. Kunnes tuli puhelu siitä, että minulle olisi paikka - tulenko? Vaikea viikko koulussa ja viikonloppuna kimpsut ja kampsut kasaan ja Pohjois-Karjala jäi taakse Keski-Pohjanmaan kutsuessa.

Kolmeen Kansas-vuoteen mahtui paljon. Koko ekan vuoden arvoin jäädäkö vai eikö jäädä. Kaikki oli olevinaan niin jeejee. Jeejee koiria, jeejee kennellinja, jeejee Kannus. Ekana vuonna oli kiva käydä käytännöntunneilla. Ei ollut mitään suorituspaineita ja oli kiva perehtyä eri lajeihin. Suurin osa meidän luokasta asui Peltolassa neljän hengen soluissa. Itse en halunnut asua siellä niiden ihmisten kanssa keiden kanssa jouduin asumaan. Jatkuvia yhteenottoja yhden kämppiksen kanssa ja valitin aiheesta asuntolanvalvojalle, kuraattorille, terveydenhoitajalle - kaikille kenelle vaan keksin valittaa. Lopulta sain luvan tuoda Epun Kannukseen ja samalla muutto pois kyseisestä asunnosta onnistui. Pääsin muuttamaan yhden vanhemman opiskelijan kanssa Lemmikkiin, uudempiin kahden hengen soluihin. Jatkuvasti piti tehdä koulujuttuja, olla yltiösosiaalinen (koska pakko rakastaa kaikkia muita kenneleitä) ja muistaa treenata koiraa 24 tuntia vuorokaudessa.

Haaveilin projektikoirasta ja ekan vuoden kesällä päätin etten sellaista halua sitten kuitenkaan. Sitten kesken kesäkennelvuoron tuli kysymys, onko meidän luokalla ketään, ketä haluaisi projektia. Tullilta tulisi reilu viikon päästä koira. Ja sitten reilua viikkoa myöhemmin huomasinkin käveleväni hoitolalta maailman täydellisin noutaja sylissäni kohti kotia. Siitä alkoi se taival, jonka toisaalta mielelläni kokisin uudelleen ja toisaalta päässä on ajatus, ettei ikinä enää.

Projektin kanssa sai apua tarvittaessa ja jaksaessaan sitä pyytää. Mutta kaikki oli oikeasti erittäin tarkkaa sekä treeni- ja terveyspäiväkirjojen kanssa. Piti olla tehnyt paljon kaikkea ja kaikki palautettuna täsmälleen oikeana päivänä. Välillä treenipäivikset ei kuitenkaan lähetyksestä huolimatta menneet perille. Tuntui, ettei vapaapäivät oikeastaan olleet ok, vaan aina oli pakko tehdä jotain. Kun projektikoirani Särmän lähtö alkoi olla lähellä, tuntui että siitä vastaavalle henkilölle iski paniikki, että onko koira tarpeeksi hyvä töihin. Sitä treenattiin ilman, että minua huolittin mukaan treenitilanteisiin. Tästä aiheesta itkin ihan meidän ryhmänohjaajallekin, että olenko oikeasti niin paska, ettei minua voi huolia mukaan treeneihin vai pelottaako henkilökuntaa, että olen täysin pilannut koko koiran eikä se pääse töihin. Asiaan luvattiin puuttua, mutta edelleen asiat vaan meni niin kuin meni.

Muistan päivän, kun Särmää oltiin viemässä pois. Sain puhelun, jossa minulle raivottiin asioista, joita en ollut tehnyt - koska yhteydenottoihini ei vaan jaksettu vastata. Tästä syystä nämä asiat olivat minun vikaani. Olin viemässä maailman täydellisintä koiraa, minun elämäni koiraa, minun parasta ystävääni pois ja minulle kehdattiin soittaa ja raivota puhelimessa. Kun ei ollutkaan tarpeeksi paha mieli jo valmiiksi. Sanottiin, että minun pitää sanoa Tullin väelle, että on minun vikani, ettei joitain papereita ole mukana. Tässä taas korostuu tiedonkulku, jota ei siis opistolla ole lainkaan. Kukaan ei kerro mistään mitään ja kaikki on aina opiskelijan oma vika. Toisaalta unohdin kyllä olevani opiskelemassa ennustajaksi tai selvännäkijäksi - vai miten se menikään?

Toisen opiskeluvuoden syksyllä kävin todella suuria kamppailuja itseni kanssa. Valehtelematta vihasin Vinnaa heti kun astuin sen kanssa ovesta ulos. Rakastin sitä koiraa yli kaiken kotona ja tykkäsin treenata sen kanssa. Mutta se ei vaan ollut minun koira. Mietin Särmästä luopumista sen vuoksi, että en saanut vaan kemioita kolahtamaan yhteen Vinnan kanssa. Vinna muuttui siitä ihanasta pennusta todella herkästi stressaavaksi resurssiagressiiviseksi australianpaimenkoiraksi. Koin ihmisten puolesta syrjintää koirani puolesta ja yksinomaan minua syyllistettiin siitä jos jotain tapahtui. Ikinä ei otettu huomioon sitä, kuinka provosoiva toinen koira oli. Aina se oli minun ja Vinnan vika. Vaikka tiesin ettei ole. Mieli teki katkaista välit ihmisiin, jotka eivät suostuneet ymmärtämään, että jossain muuallakin voisi olla vikaa kun meissä. Lopulta luovuin vain koirastani ja vähensin kanssakäymistäni näiden ihmisten kanssa. Parille ihmiselle, opettajillekin, olen kuitenkin erittäin kiitollinen heidän tuestaan ja kannustuksestaan Vinnan kanssa. Ja siitä, että uskalsin näiden kautta luopua koirastani. Edelleen joskus mietin oliko väärä päätös luopua, mutta muistaessani keskusteluni näiden ihmisten kanssa, tiedän sen olleen täysin oikea päätös.

Enää parina viimeisenä vuonna en halunnut mennä käytännöntunneille. Jos ainoa asia, mitä sieltä oli tiedossa, oli sanominen siitä, että ollaan paskoja, niin kuka haluaa mennä? Ikinä ei mikään ollut hyvä, koska piti olla täydellinen - täydellinen koira, täydellinen ohjaaja. Ja jokaisen koiran samalla tasolla. Joidenkin opettajien tunnit oli oikeasti tosi kivoja, mutta oli myös opettajia, joiden tunnit ei olleet niin kivoja. Positiivinen palaute oli joiltain opettajilta erittäin harvassa. Miksi? Onko niin vaikea sanoa pari mukavaa sanaa vai onko kiva aiheuttaa oppilaille pahaa mieltä? Ei vaan mahdu minun päähän, mutta mitä sinne nyt mahtuisikaan. Toisaalta tämä koulu opetti, ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Ehkä osaan nykyään olla paremmin välittämättä siitä, kun minut ja koirani haukutaan surkeiksi. Nykyään arvostan paljon enemmän sitä, että koiran kanssa tulee juttuun ja on helppo olla ja elää. Sitä, että on yhteys omaan koiraansa. Harrastetaan ja kisataan jos siltä tuntuu ja rahkeet riittää, mutta jos ei riitä, niin siinä se. Tärkeintä on se koira, jonka kanssa on kiva olla.

Tunteja ei ensimmäisenä vuonna tunnuttu suunnittelevan juuri ollenkaan. Valituksien kautta tilanne muuttui parempaan suuntaan (onneksi). Viimeisenä vuonna ei saatu tunneilta muistiinpanoja juuri lainkaan, kun käyttöön otetiin monistemaksu. Joillain opettajilla oli vaikeuksia lähettää muistiinpanot sähköpostiin ja siinä oli sitten helppo lukea kokeisiin, kun ei ollut muistiinpanoja välttämättä ollenkaan. Ryhmätöitä oli alkuun liian paljon, mutta loppua kohti onneksi niitäkin vähemmän.

Meille luvattiin ilmainen asuminen ja ruokailut neljän vuoden ajaksi. Opiskelen nyt neljättä vuotta ja ilmaista ruokailua opistolla ei enää ole ja meidät muutatettiin paremmista asunnoista yksiin koulun surkeimmista. Olikohan se nyt keväällä vai alkukesästä, kun kaatosateen seurauksena katosta tuli meille vettä sisällä. Kun asiaa lähdettiin selvittämään kävi ilmi, että näin oli käynyt ennenkin. Asia oli ilmeisesti muutamia vuosia sitten korjattu laittamalla ulko- ja sisäkaton väliin ämpäri, jonne tämä vesi sitten tippui. Kaatosateen vuoksi tämä ämpäri oli sitten tulvinut ja tästä syystä vesi tuli meille sisälle. Ajatuksia herättää hieman se, että kuinka homeessa tämä asunto sitten todellisuudessa on. Opiskelijoiden keskuudessa kun on pyörinyt huhuja siitä, kuinka tämä olisi tarkoitus purkaa sen ollessa niin homeessa.

Viimeinen kennellinjavuosi oli erittäin raskasta aikaa. Yhtäkkiä ilmoitettiin, että meidän pitää valmistua keväällä tai viimeistään syksyllä 2015. Kukaan ei tiennyt yhtään mistään, mutta kaikkien tehtävien valmistumispäiviä kyllä aikaistettiin kovasti. Ihme ja kumma sain kaiken valmiiksi ajallaan ja paperit kotiin elokuussa. Nyt syksyllä on saatu tapella siitä, saadaanko edes opintotukea enää. Kiireellä piti valmistua opistolta ja vaihtaa pelkästään lukioon, jota suoritetaan aikuislukion oppimäärällä. Aikuislukion oppimääräänhän ei tavallisesti kuulu opintotuki. Nyt tappeluiden kautta suurin osa ilmeisesti saa opintotuen.

Olen erittäin herkkä ihminen ja otan asiat todella helposti itseeni. Tämä teksti on edelleen vain minun kokemus, vain minun mielipide. Ei tarvi ottaa liian vakavasti. Jollekin muulle Kannuksen kennelpuolelle pääsy voi olla kaikkien kolmen vuoden ajan unelmien täyttymys ja elämä voi oikeasti olla jeejee ihanaa. Minulle se ei ollut sitä. Siitä tämä teksti. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi pois Kannus-vuosiani. Kasvoin näiden aikana ihan älyttömän paljon ja tutustuin mitä ihanampiin ihmisiin. Silti kaikesta ja kaikista ei vaan voi pitää. Kai tää on vaan sitä, mitä opiskelu on jokaisessa koulussa. Silti koen vaikka tuon lukio-opiskelun olevan hyvin suunniteltua ja paljon selkeämpää, mitä opiskelun kennelpuolella.

Ja te, jotka opiskelette kennellinjalla tai mietitte sinne hakemista:

Toivottavasti teillä on paljon stressinsietokykyä ja sisua! Ilman niitä ette todellakaan pärjää. Muistakaa olla sosiaalisia ja tulla juttuun luokkakavereidenne kanssa. Ilman niitä ette pärjää. Sieltä saatte sen tuen ja jaksamisen silloin, kun ei yhtään huvittaisi. Kolmen vuoden ajan omista luokkakavereista löytyy se tärkein tukiverkosto. Tulette varmasti oppimaan tosi paljon kaikkea uutta ja teillä varmasti tulee olemaan kivojakin päiviä. Antakaa silti joidenkin asioiden mennä vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä pärjää jo pitkälle. Ja muistakaa pitää omaa lomaa tarvittaessa, jotta jaksatte! Toivottavasti uuden opsin myötä opiskelu muuttuu parempaan suuntaan. Jokainen muodostaa ajan kuluessa oman mielipiteensä opiskeluistaan eikä mielipidettä paikasta pysty muodostamaan ennen kuin on itse opiskellut siellä.