Toiveesta todeksi

Tiitille on varattu sterkkausaika. Kun Tiiti on sterkattu, se siirtyy minun omistukseeni. Yhdessä kasvattajan kanssa päätettiin steriloida se, jotta voidaan suoraan estää sen jalostuskäyttö kokonaan joko tarkoituksella tai vahingonkaan sattuessa. Tiiti ei ole koira, jonka pitäisi lisääntyä. Se ei ole luonteeltaan sellainen, mikä länsigöötanmaanpystykorvan kuuluisi olla. Olen todella iloinen siitä, että olemme kasvattajan kanssa siitä samaa mieltä.

Viikon päästä minulla on kaksi täysin omaa koiraa.

Mökkiviikonlopun kuvasaldoa

Koska en mökkiviikonlopulta laittanut kuvia vielä kunnolla ollenkaan, niin ajattelin nyt laittaa niitä vähän paremmin esille tähän. Samalla saa pienestä Sylvistäkin kuvia tänne blogin puolellekin.

Ensin muutamassa kuvassa Bodeneis Greta Graal aka Martta 3v 10kk

Sitten meidän tulevaisuuden toivon vuoro, eli Westorps Victoria SuperStar aka Sylvi reilu 4 kuukautta. Sylvin kanssa otettiin ensimmäiset näyttelyhihnatreenitkin ja ihan kehityskelpoinen tyttö. Kehtaa mennä kehään Voittaja -näyttelyssä ;)

Ja vielä pari yhteiskuvaa. Koirilla oli niin kivaa viettää viikonloppua pihalla touhuten :)

Millaiselle koiralle saa tehdä pentueen ja miksi?

Meidän kotimatkalle lähtö vähän viivästyi, mutta nyt vihdoin junassa matkalla kohti Kannusta. Ihana viikko takana, joista päällimmäisenä mielessä nyt vietetty viikonloppu Karjalohjalla mökkeilemässä. Kiitos suuri äidille, kun saatiin Oonan ja koirien kera tulla.

Tämän blogitekstin otsikko kuvaa hyvin viime aikojen ajatuksia. Tai ajatuksia jo pidemmältä ajalta, mutta se ei ole se pointti. Koska on hyväksyttyä tehdä omalle koiralleen pentuja ja mistä syystä? Onko oikeasti hyväksyttyä tehdä pentue yhdistelmästä, joka itsestä tuntuu hyvältä ja koska haluaisi siitä pennun itselleen? Ilman, että on ajatuksena alkaa kasvattaa kys. rotua sen enempää vaan tarkoitus mennä eteenpäin hetki kerrallaan? Eikö jokaisen kasvattajan pohjimmainen tarkoitus ole kuitenkin saada itselleen haluamansalainen koira haluamiinsa käyttötarkoituksiin?

Monet asioista tietämättömät teettävät sen yhden pentueen omalle koiralleen ihan vain siksi, että saisi omasta koirastaan jälkeläisen. Tätä ei aina katsota pahalla, mutta joskus kyllä. Mutta onko se todellisuudessa hyvä syy, jos on yhtään sen enempää asiaan perehtynyt?

Tällä hetkellä minulla on koira, jonka jalostuskäyttöä olen miettinyt paljon. Ehkä sillä on jotain annettavaa rodulle sen terveyden puolesta ja se on mukava luonteeltaankin. Tottakai siinä on omat vikansa ja puutteensa, mutta koen itse tämän yksilön hyväksi. Mutta onko se riittävä syy käyttää sitä jalostukseen?

Monella saksanpaimenkoiralla on allergioita, löytyy lonkka- ja kyynärvikoja, luonne ei ole priimaa. Löytyy kaikenlaista vikaa sieltä ja täältä. Omasta koirastani löytyy myös vikoja enkä missään tapauksessa pidä sitä täydellisenä rotunsa yksilönä. Se on terve ja kokonaisuudessaan ihan täyspäinen, vaikka sen luonteessakin puutoksia on. Silti jollain tapaa koen siinä olevan ominaisuuksia, mitä toivoisin muillekin rodun yksilöille. Ne ovat sellaisia ominaisuuksia, mitä haluaisin seuraavilta koiriltani.

Saksanpaimenkoiriakin tunnutaan kasvattavan niin näyttöön, käyttöön kuin kotiinkin vain kasvamaan. Silti tuntuu, että saan paljon pahoja katseita jo siitä, että mietin Danskun jalostuskäyttöä. Se ei ole näyttöön, ei välttämättä kaikenlaiseen käyttöönkään. Minulle se on täydellinen koira harrastamaan kaikkea mitä haluaisin vain kokeilla, mutta samalla se varmasti sopeutuisi elämään vain kotikoiranakin. Löydän sisäisen pikkulapseni, kun on ihan eppää kun muut saa tehdä millaisia pentueita haluavat, mutta minä en ;) Onneksi sisäinen pikkulapsi ei ole aina läsnä vaan kykenen miettiä asioita järjenkin kanssa.

Haluaisin itselleni Danskun pennun. Pelottaa suunnattoman paljon ajatus siitä, että lähtisin sokkona etsimään itselleni uutta koiraa tästä rodusta. Kaikkien niiden epäsopivien yhdistelmien joukosta pitäisi löytää helmi. Tiedän tässä rodussa olevan niin paljon minulle itselleni epäsopivia yksilöitä, etten tiedä kuinka voisin löytää yhdistelmien joukosta juuri sen yhdistelmän ja juuri sen pennun.

Monen päässä pyörii varmaan tällä hetkellä kysymys siitä, aionko käyttää Danskua jalostukseen. Vastausta siihen ei tarvitse miettiä sen kauempaa - itse en usko tulevani käyttämään sitä ikinä jalostukseen. Vaikka tahto olisi miten kova tahansa, järki huutaa vastaan. Haluaisin olla mukana viemässä tätä rotua parempaan suuntaan, mutta tässä tilanteessa ei rohkeus riitä. Vastuu on liian suuri, kun ajatellaan rodun olevan lähtökohtaisesti sairas.

En usko, että minulle tulee Danskun jälkeen saksanpaimenkoiraa. En usko, että minulle tulee Danskun aikanakaan toista saksanpaimenkoiraa. Toteutin yhden haaveeni siinä, kun Danskun ostin ja päivääkään en ole sitä tosissani katunut. Se on täydellinen koira minun käteeni ja luonteeltaan kiva koira arkeen ja minun harrastuksiini. Silti mielessä on epäilys, onko tämä (minulle) täydellinen yksilö vain tämä koira vai tämä rotu.

Koirakokemusta on kertynyt monesta eri rodusta ja tulevaisuutta varten tiedän millaista koiraa itselleni haen. Rotua en tiedä vielä. On minulla rotuja mielessäni, mutta luulen etsiväni enemmänkin tietynlaista yksilöä, kuin tietyn rodun edustajaa. Sitten kun jonkun koiran kanssa synkkaa, niin sitten synkkaa. Minulle ei pitänyt tulla saksanpaimenkoiraa viime vuoden elokuussa. Annoin yhdelle yksilölle tilaisuuden ja se ei millään muotoa osoittautunut vääräksi päätökseksi.

Seuraava koira tulee taloon sitten, kun sen aika on. Nyt meillä on täydellinen kokoonpano nössösakemannin ja pelkurigöötin kanssa. Kahden epätäydellisen rotunsa yksilön kanssa. Ja kissan, joka luulee olevansa tuhoava ahne koiranpentu.

Vanha koira

Helmi on vanha koira. Äiti on minulle ikuisuuden toitottanut vanhan koiran olevan taakaksi. Ennen tätä viikonloppua en ole sitä oikeasti ymmärtänytkään, että Helmi on vanha. Helmihän täyttää tammikuussa jo 13 vuotta, mutta silti se on mielessä ja silmiin pinttyneenä edelleen se nuori koira. Yhtä rakas se silti on edelleen koko perheelle.

Ollaan nyt mökillä Karjalohjalla. Edellisen kerran oltiin täällä heinäkuussa. Huomaan selvän eron koiran kunnossa. Se on nyt se vanha koira, jota se ei aiemmin ole ollut. Ainoa, mikä suhteellisen kunnolla tuntuu toimivan on Helmin nenä ja sisäinen kello ruoka-ajan suhteen. Kuulo on heikentyny ja kroppa ei liiku samaan tahtiin kuin nuoremmalla koiralla. Päässä ei tunnu liikkuvan yhtään mitään ja silmät seisovat päässä. Nuoremmat koirat pidetään kuitenkin kurissa ja vanhaa rouvaa osataan varoa. Silti rakennekuvaakin ottaessa löytyi se haukkuva Helmiäinen.

Jotenkin sitä vaan ajattelee koiran elämän olevan loputon (vaikka omien ja muiden menetysten kautta on saanut todistaa ettei se näin ole). Onhan Helmi kuitenkin ollut minun ensimmäinen "oma" koirani, joka sittemmin jäi äitini luokse eläkepäivikseen. Monta kertaa sen elämän päättyminen on ollut lähellä, vaikka vielä toistaiseksi siltä on aina vältytty.

Helmi on minulle edelleen kovin rakas, vaikkei enää minun luonani asukaan. Mieluusti olisin sen kaikki nämä vuodet pitänyt minun luonani, mutta tiedän sillä olleen oikein hyvä elämä myös äidin luona. Varmasti parempi, mitä olisin itse sille voinut luonani tarjota. Onhan taloudessani ollut isoja koiria siitä asti, kun Helmi äidin luo pysyvästi muutti.

Vanha koira tuo mukanaan omat haasteensa. Se ei enää jaksa nuorempien koirien mukana lenkillä, muttei sitä yksinkään viitsi kotiin jättää ilman seuraa. Lyhyelläkin kävelylenkillä se vain nuuskuttelee eikä sillä ole kiire minnekään. Metsässä ei uskalla laskea irti, kun muuten matkaa taitetaan todella hitaasti ja vanha koira jää jälkeen. Se ei kuule enää kunnolla, haukkuu yksin tai muiden mukana äänille, joita sattuu kuulemaan. Mummokoirat ovat todella symppiksiä ja ihanaa katseltavaa, mutta tosihan se on, etteivät ne nuorempien keskellä enää niin reippaasti mene.

Helmi on ollut täydellinen roolimalli meidän muille koirille ja saanut kasvattaa monta kelpoa koirakansalaista. Martta tuli meille Helmin ainokaiseksi opetuslapseksi, mutta mikä onni ja ilo, että Helmi on lopulta saanut olla läsnä kasvattamassa kahta muutakin gööttilasta. En tiedä tosin onko se ollut Helmistä niin kiva kuin meistä ihmisistä ;)

Tiiti 2v

Ollaan oltu koirien kera lauantaista asti Vantaalla kerrostalossa. Yhtälö Tiiti+kerrostalo kuulostaa mahdottomalta ja siltä se hetkittäin tuntuukin. Välillä rappukäytävässä mennään paremmin ja välillä huonommin (lue: välillä liukastellaan vähemmän ja välillä enemmän). Sisällä en kuitenkaan ole huomannut mitään paikkaa mitä Tiiti pelkäisi ja olen huomannut sen pystyvän rentoutumaankin täällä. Ainoa paha paikka on rappukäytävä, jossa minun on pakko käyttää koiralla valjaita sen oman turvallisuuden puolesta. Olen kokeillut kantaa Tiitiä ja antanut sen itse kävellä ja molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä huonoilta. No, tänään ollaan siirtymässä kohti Karjalohjaa ja Tiiti pääsee pois kammottavasta kerrostalosta. Mennään moikkaamaan äitiä ja gööttilaumaa ♥

© Oona Pesonen

Tiiti täytti sunnuntaina huimat 2 vuotta. Toissapäivänä sovittiin kasvattajan kanssa Tiitin siirtymisestä minun nimiini. Ensi kuussa käytetään koiraa leikeltävänä ja taataan se, ettei se tule ikinä lisääntymään. Kohtu tulee siis lähtemään koiralta täysin turhana pois.

© Oona Pesonen

Koska varmaan pakko kirjoittaa Danskun kuulumisiakin, niin pitää ensin todeta että jotkut sitten osaa. Tällä kertaa ihan minä itse. Syötin Danskusta alkuun kunnon syöttöporsaan. Sillä oli siis pari kiloa ylimääräistä ja kylkiluita sai hakemalla hakea. Se oli läski. Nyt se pudottaa karvaansa enkä kehtaisi kävellä sen kanssa enää ulkona. Vähensin sen ruokamäärää niiden syödessä väliaikaisesti penturuokaa ja nyt selkäranka tuntuu ja kylkiluut paistaa. Kyllä se oikeasti ruokaa on kotona saanut, mutta jotenkin silmien ohi valunut tieto siitä, että se on ihan liian laiha. Välillä sitä olin miettinyt, mutta vasta kun sain sille vahvistuksen joltain muultakin henkilöltä, suostuin sen ymmärtämään. Ja nyt Dansku saakin ruokaa reippaasti, jotta saataisiin nuo sen kylkiluut pian piiloon. Mistä löytäisi sen täydellisen ruokamäärän, millä ei lihoisi pullaksi muttei kyllä laihtuisi luurangoksikaan!? Ehkä kokeilujen kautta taas löytyisi sellainen määrä jostain.

Agilityä ja nenänkäyttöharjoituksia

Tänään kennellinjan kolmannen vuoden opiskelijat järjestivät taas erilaisia koulutuksia hallilla. Heti, kun huomasin ilmoituksen näistä, ilmoitin omat koirani mukaan. Tiiti pääsi agilityn alkeet -ryhmään ja Danskun puolestaan ilmoitin tekemään etsintöjä ja hajuerottelua. Pitäähän se hyötyä tällaisista ilmaisista koulutuksista, joiden ansiosta ei tarvitse kerrankin itse suunnitella mitä treenaa ja miten treenaa.

Tiiti pääsi aamulla klo 10-11 hallille agilitykoulutukseen. Tehtiin siivekkeen kiertoa, hyppyjä ja putkea. Loppuun vielä pientä rataa, johon kuului kaksi hyppyä ja putki. Ohjaajalle jäi treeneistä tosi hyvä mieli, vaikken nykyään enää agilityä yhtään osaakaan (se vähäinen osaaminen mitä on joskus ollut, on poissa..). Kiva silti päästä välillä tekemään ja miettimään voisiko sitä lajia vielä herätellä omassa mielessä henkiin. Siivekkeen kiertäminen sujui ihan hyvin makupala-alustan avulla. Ollaan hyppyjen kiertoa tehty Tiitin kanssa, mutta ei se sellaisesta mitään muistanut enää. Putkea se ei myöskään meinannut muistaa, mutta palautui lopulta mieleen. Pieni ratapätkä sujui ihan hyvin, kun makupala-alusta oli esteiden lopussa targettina. Sinne Tii irtosi hienosti syömään nakkia. Kivat treenit ja suuri kiitos kouluttajille!

Danskun kanssa päästiin alkuun tekemään leluetsintää. Voi pienen saksalaisen järkytystä, kun joku vieras vei sen pallon pois. Hyvin pallo löytyi joka kerta, vaikka toisella kertaa Dansku sulkikin laatikon, jossa se oli. Näin ollen syntyi umpipiilo, jonka ympärillä koira pyöri ja pyöri, kun haju oli selkeästi. Kehuin tästä ja avattiin laatikko, jossa pallo oli. Muut kerrat sujui hyvin ja pallo löytyi joka kerta.

Toisena käytiin tekemässä Nose workia. Danskulla on niin supernenä ja se hyvin tajusi mitä siltä haetaan. Loppua kohti sillä oli selkeästi idea, mitä se etsii. Muille laatikoille se ei enää loppua kohti jäänyt vaan se selkeästi haki oikeaa laatikkoa ja jäi sinne paremmin nuuskimaan eucalyptuksen hajua. Tämä oli omasta mielestäni ehkä se kivoin juttu näistä ja selkeästi Danskustakin mukavaa.

Viimeisenä tehtiin Danskun kanssa hajuerottelua. Toisessa purkissa oli eucalyptuksen hajua ja toisessa ei hajua ollenkaan. Tätä ei pieni saksalainen voinut millään ymmärtää. Huusi vain ymmärtämättömyyttään ja välillä huitaisi tassullaan sattumalta toista purkkia. Yritettiin saada se nuuskimaan niitä purkkeja, mutta kuuntelemalla selvisi, ettei sen nenä käynyt siinä oikeastaan. Ei ollut purkit ihan Danskun juttu, kun tassuilla paiskittiin niitä eikä yhtään tajuttu että niitä voisi nuuskiakin. Parhaamme yritettiin, mutta ei ollut nyt ihan meidän juttu.

Koulutuksien jälkeen käytiin Danskun ja Tiitin kanssa treffaamassa Raju-saksanpaimenkoiraa. Ajatuksena, jos Dansku saisi siitä vähän juoksukaveria itselleen. Raju oli Astron jälkeen ensimmäinen koira, jota ei kiinnostanut Danskun sotahuuto. Lopulta kun molemmilla oli lelut suussa, juostiinkin vähän kimpassa, mutta ei vielä kunnon painia keskenään. Mietittiin, että voitaisi treffata uudelleenkin tässä vielä joku päivä, jos koirat muistaisivatkin toisensa.

Viikonloppuna ollaan poistumassa Kannuksesta reiluksi viikoksi ♥ Pieni kissa jää valitettavasti taas hoitolaan ja ainoastaan koirat lähtevät matkaan.

Rally-tokokilpailut

Ollaan nyt käyty pari kertaa Satun ja Nitron kanssa treenaamassa sekä viikonloppuna treeniseuraa saatiin Millasta ja Nadasta. Satun kanssa ollaan tehty koirien kanssa tottiksia ja Millan kanssa vuorostaan tehtiin rally-tokoa. Kai nuo kummatkin jotain osaa, vaikka Tiiti onkin ollut vain rallattelukoirana.

Joka tapauksessa käytiin Danskun kanssa tänään (eilen..) kilpailemassa rally-tokossa. Muutaman treenikerran jälkeen vähän hirvitti lähteä kisaamaan, mutta ajattelin tuollaisen vapaammankin lajin välillä tekevän hyvää (etenkin ohjaajan kisakammolle). Ohjaaja tärisi ennen kehään menoa ja vielä enemmän kehästä poistumisen jälkeen. Voi kun keksisi millä tästä kisakammosta pääsisi eroon! Olen aina niin paineissa ja tärisen tärisemisen jälkeenkin vielä. Vaikka luotankin koiraan kisatilanteissa paljon, niin silti itsellä on vaan järkyttävä ahdistus jo siitä tiedosta, että joudun mennä kehänauhojen sisäpuolelle. Koetilanteeseen. Koiralle ne kokeenomaiset treenit ei ole niinkään tarpeellisia, mutta ohjaaja niitä kaipaa enemmän kuin vähän. Jos voisi saada kehänauhaa ja jonkun liikkuroimaan, niin pitäisi treenata joka toinen päivä kehänauhojen sisäpuolella. En muutakaan tähän hätään ahdistukselleni keksi, se kun vaikuttaa olevan erittäin pysyvää laatua.

Rally-tokot meni ihan kohtuu hyvin (kai). Uusittiin kaksi kylttiä, yhtä kylttiä Dansku haisteli ja hihna minulla kiristyi pariin otteeseen. En osaa rally-tokosta yhtään hahmottaa, että koska kannattaa uusia ja koska ei. Jotenkin niin vierasta itselle kuitenkin, että en osaa takoa päähäni sitä, kuinka paljon virhepisteitä mistäkin saa. Dansku oli kehässä hiljaakin, vähän tuntui kyllä laamalta (harmi ettei ole videota). Kyllä se mukana tuli ja teki, mutta se vakava tokodansku, jolla on pakkomielle tehdä kaikki vakavasti ja tarkasti kommentoiden omaa suoritustaan, oli poissa. En tiedä pitääkö sitä katsoa hyvällä vai pahalla, treeneissä sillä on ollut kuitenkin motivaatio kohdallaan eli ei ehkä niin paha jos sen vire on kisatilanteessa vähän matalampikin. Tokoon en sille kuitenkaan tuollaista virettä toivoisi, sillä sen hyvä vire on ollut aina meidän vahvuus vuotamisesta huolimatta. En sitten tiedä miltä se ulkopuolisen silmin näytti, mutta itsestä vaan tuntui niin kovin laamalta. Itse olin kyllä niin paineissakin, että erittäin vähäiset muistikuvat koko kisasuorituksesta... Jouduin kunnolla keskittää kaiken keskittymiseni siihen, että käyn joka kyltin läpi ja pyritään edes suorittamaan ne suurinpiirtein oikein.

Lopputuloksena Danskulle kuiteen kokeesta tänään hyväksytty tulos ja 91 pistettä. Kerta ensimmäinenkin alokasluokasta on, niin eiköhän niitä kaksi pidä vielä hakea koularia varten? ;) Enpä tiedä, aika näyttää. Rally-toko mua kiinnostaa kovin paljon ehkä enemmänkin Tiitin lajina. Danskun kanssa meillä on niin vakavaa työskentelyä enkä saa itseäni vapautumaan koetilanteissa lainkaan (ehkä koska en voi huomioida koiraa yleensä lainkaan), joten koen kuitenkin ehkä tokon enemmän meidän lajina. PK-lajit myös toiveissa jossain vaiheessa. Kyllä sitä vaan toivoisi itsekin voivansa ottaa kisatilanteet rennompina.