pieni australialainen 2v

Vinnan synttärit oli vajaa viikko sitten. Se täytti kaksi vuotta. Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun sain tietää, että parin kuukauden päästä minulle muuttaa pentu. Se kauan odotettu australianpaimenkoira. Ja nyt se on arvokkainta mitä minulla tällä hetkellä on.

Lumo/Milla, Vinna, Korppu, Milla/Lumo & Ronja © Eija Parviainen

En ole juuri kirjoittanut tänne nyt, mutta ehkä kaikelle on järkeen käyvä selitys. Vinna lähti viime viikon perjantaina, syntymäpäivänään, lomalle mun äidin luokse. Nyt tuli vaan tilanne, kun se ei sovi meidän kotiin. Se tekee juoksujaan ja alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen, se lähti "juoksulomalle". Ei mikään kovin helppo päätös, mutta uskon että oikea.

© Oona Mäki

Eppu jostain syystä alkoi pissata Vinnan kevythäkkiin ja huomasin että Vinna välillä yritti minunkin kotona ollessa ajaa Eppua sinne. Jouduin pitämään koiraa lähes kokoajan käskyn alla, koska sille tuli todella paha pakkomielle kissasta. Jos kesken kynsien leikkaamisen kissa teki jotain, Vinna alkoi rimpuilla ja ölistä, eikä leikkuusta tullut enää sen jälkeen mitään. Aloin epäillä, että Vinna ei anna Epun edes liikkua kotona silloin kun en ole paikalla.

Olen lauantaina tullut takaisin kotiin ja tänään minusta tuntuu, että tuo kissa on oikeesti nyt normaali. Se hakee enemmän huomiota, leikkii, jopa yrittää leikkiä Särmän kanssa ja käyttäytyy kuten aikaisemmin muutenkin. Parina ekana päivänä huomasin, että jos Eppu teki jonkun liikkeen, se jähmettyi paikalle odottamaan että jäiks, nyt se koira tulee. Mutta sitten se tajusi, ettei se koira vaan tulekaan ja nyt se on oikeasti rento kotona.

Todella toivon ja uskon, että tämä Vinnan lisääntynyt kissalta vahtiminen johtuu sen tulevista juoksuista. Se alkoi merkkailla ulkona, karkaili riistan perään ja vahtia kissalta kaikkea. Toivon vain, että se pian alottaisi ne juoksunsa, jotta se voisi pian olla kotona taas. Olen meidän ryhmänohjaajan kanssa puhunut aiheesta ja saanut vinkkejä kuinka saataisiin Epun ja Vinnan yhteiselo toimimaan, jos tämä ei olekaan juoksuista johtuvaa. Lähdetään sitä sitten työstämään tarvittaessa Vinnan kotiinpaluun jälkeen.

Vinna ei tule kaikkien koirien kanssa toimeen. Mutta kuitenkin edelleen uskon voivani päästää sen vieraassa ympäristössä, vieraaseen koiralaumaan irti, eikä se tapa niitä koiria. Tiedän sen tulevan muiden koirien kanssa toimeen, mutta hihnassa se uskaltaa sikailla kun saa minusta tarvittavan tuen. Kun se oppii tuntemaan toiset koirat, se ei kuitenkaan välttämättä enää tule niiden kanssa toimeen.
Kuitenkin jos Vinna saa jonkun syyn vahtia tuttujenkin koirien seurassa, tiedän sen tekevän niin. Ja sen vahtiminen menee liian pitkälle. Se on kuitenkin aussie, aussiet vahtivat, vaikkei näin suuri vahtiminen suotavaa olekaan. Olen kuullut muiltakin aussieihmisiltä heidän vahtivista koiristaan, joten olen osannut sen puolesta sopeutua asiaan nyt paremmin. En edelleenkään pidä Vinnan vahtimisesta, mutta siedän sen ja pyrin ennaltaehkäisemään sitä. Kaikki vahtiminenhan on tietenkin kiellettyä, mutta aina se ei riitä.

© Oona Mäki

Meidän kahteen vuoteen on mahtunut yhtä sun toista. Kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, kuinka ollaan opittu vasta tuntemaan toisemme. Tiedän, miten Vinna reagoi missäkin tilanteessa, mistä se pitää ja mistä ei. Millaisten koirien kanssa se tulee todennäköisesti toimeen ja millaisten ei. Missä tilanteissa se vahtii, kuinka yrittää ennaltaehkäistä näitä tilanteita.

© Oona Pesonen

 Mä niin muistan sen pienen aussiepaholaisen. Se ei syönyt, karkaili ulkona, rakasti ihmisiä, teki 24/7 pahojaan, ei väsynyt millään, tuli kaikkien koirien kanssa toimeen. Muistan, kuinka itkin ulkona, koska se oli niin kamala. Muistan, kun se oppi kiipeämään mun sänkyyn ja veteli mun peitot ja tyynyt lattialle. Kuinka se repi mun patjan kummaltakin puolelta rikki. Muistan, kuinka se on monet kerrat käynyt toisen koiran päälle vahtiessaan tai ollessaan muuten vain äkäinen. Silti se on ollut minun paras ensimmäinen aussie.

© Oona Pesonen

Nyt olen siis Särmän ja Epun kanssa kolmistaan. Ja meidän talossa vallitsee rauha. Ja tää on toisaalta ihan kivaa, vaikka tässä onkin totuttelemista. Kun tuun koulusta, niin ei tarvii pelätä kotona katastrofia, kukaan ei riehu täällä kun yritän yöllä nukkua ja voin huoletta pitää puruluita lattialla vailla pelkoa vahtimisesta. Silti täältä puuttuu jotain. Kaikkeen niin tyytyväinen, maailman onnellisin pieni australianpaimenkoira. Ja mun on sitä niin ikävä.

Pipsa 24kk © Nea Paul

Pipsa & Micke viime lukuvuonna © Oona Pesonen