kohti uusia unelmia

Vinna muutti uuteen kotiin. Purettiin sijoitussopimus ja se palautui takaisin sijoittajalleen. Ikinä ei toivoisi tälläistä päätöstä millekään tarinalle. Mutta joskus se on parempi.

Joskus asiat muuttuu nopeastikin. Tässä tapauksessa ne ei kyllä muuttuneet nopeasti vaan muutosprosessi lähti käyntiin jo lokakuussa. Kahdeksan kuukautta sitten. Kun olin aivan loppu johtuen elämästä yhden aussipaimenen kanssa. Kun mistään ei tullut mitään ja koira käyttäytyi kuin olisi kasvanut koko ikänsä pellossa mitään kohtaamatta eikä olisi tarvinnut korviaankaan ikinä. Välillä kaikki asiat oli Vinnalle ihan ok, mutta mitä enemmän aikaa kului sitä pahemmaksi asiat meni.

Elettiin elokuuta 2013, kun tajusin että mun koira stressaa. Ei vähän vaan aika paljonkin. Elettiin joulukuuta 2013, kun tajusin, että sen koiran stressi johtuu osittain ainakin minusta. Se oli ollut hoidossa puolitoista kuukautta ja voinut oikein hyvin sen koko ajan. Ei ollut vahtinut mitään, oli syönyt tunnollisesti jokaisen ruokansa. Mut kun mä tulin paikalle, se jätti ensimmäisen mun antaman ruoan syömättä. Jo samana päivänä kun saavuin, se vahti kahdesti jotain toiselta koiralta ja ärähti pahastikin. Se ravisteli itseä. Ja paljon.

Helmikuussa mä todella päätin ja tajusin sen, että tuon koiran on parempi asua jossain muualla. Sillä käytettiin DAP-pantaa, rauhoitin meidän elämää muodostaen säännöllisiä rytmejä ja yritin tehdä kaikkeni, että se voisi paremmin. Viime vuoden puolella käytiin sen kanssa ongelmakoirakouluttajalla. Se välillä voikin paremmin. Mutta se oli hetkittäin niin outo, että mä en tiennyt oliko se vika mussa vai koirassa vai ympäristössä. Mut mä en pystynyt päästää irti. Mun ensimmäinen koira, hei haloo mitä ihmiset ajattelisi jos luopuisin siitä? Mitä joku kasvattaja sanoisi menneestä koirakokemuksesta ja siitä, että päädyin luopumaan siitä ensimmäisestä omasta? Nyt mä pystyin sulkemaan korvani siltä, mitä muut voisi ajatella. Ajattelin sitä, mitä mun sydän käskee tekemään.

 Aina ei riitä, että rakastaa. Siihen tarvii muutakin. Vinna ei ollut se minun koira ja toivon tämän olleen minun elämäni yksi parhaimmista ratkaisuista. Aika näyttää, oliko se. Ainakin mä tiedän, että koira on onnellinen. Ja mäkin tiedän olevani vielä. Vielä joku päivä mä arvostan tätä päätöstä paljon. Oon valmistautunut tähän niin pitkän aikaa ja kokenut tämän ratkaisun hyväksi, joten tällä hetkellä ei edes tunnu niin pahalta kuin voisi ajatella. Rakas Vinna minulle oli, mutta paljon raskaampaa mulle oli luovuttaa Särmä uudelle ohjaajalleen. Jos koira ei tunnu itselle oikealta, niin ei siitä sellaista noin vain tehdäkään.

Mä luulen tän blogin hiljenevän nyt joksikin aikaa. Mut elämä jatkuu.

© Jenny Kåla

© Jenny Kåla