Eläintenhoitaja. Kannus. Kennellinja.

Varmaan kuukauden ajan olen työstänyt tätä tekstiä pätkittäin. Keväällä mahdottomuudelta tuntunut asia on nyt totta. Olen valmistunut 31.7.2015 eläintenhoitajaksi. Nyt vihdoin paperit kädessä ja nyt ehkä vihdoin uskaltaa avata suun bloginkin puolella aiheesta. Yksi yläasteaikainen haave suoritettu ja nyt voi alkaa miettiä seuraavia, tulevia etappeja. Varoitan jo etukäteen siitä, että tämä teksti on mahdottoman pitkä ja täynnä mahdottoman tylsää asiaa ja minun mielipiteitä ja toteamuksia. Voi olla siis tekstiä, jossa ei vaan ole mitään järkeä. Jos ei kiinnosta, niin ei kannata alkaa lukeakaan.

Moni tietää mielipiteeni ja on nähnyt minun kirjoittaneenkin kennellinjasta ja opinnoistani täällä tyytymättömään sävyyn. Siihen sävyyn, ettei asiat toimi ja sujuvat huonosti. Nyt ajattelin avata mieltäni täälläkin. En ehkä täsmentää mitään, kuhan kirjoitan asioita, mitä mielessä pyörii. Paljon tuli lupauksia koulua aloittaessa ja loppua kohti osa näistä lupauksista ja omista haaveista romuttui. Ehkä se johtuu meidän luokasta. Viimeisestä pakollisesta lukioluokasta. Lukion kuraattoriltakin tosin kuulin, että lukiolta oltiin pyydetty opistoa vähän joustamaan meidän luokan suhteen, kun koko luokka ollut jäätävässä stressissä paineiden alla.

Ensimmäinen vuoteni poissa kotoa vietin Pohjois-Karjalassa, Kiteellä ja se oli todella vaikea. Piti käydä navetassa ja piti tehdä sitä ja tätä. Mutta selvisin kuin selvisinkin ja keväällä laitoin hakupaperit uudelleen kohti Kannusta ja kennellinjaa. Pääsykokeen 8 pisteen kautta pääsin 5. varasijalle ja unelma oli vähällä jäädä kauas. Kunnes tuli puhelu siitä, että minulle olisi paikka - tulenko? Vaikea viikko koulussa ja viikonloppuna kimpsut ja kampsut kasaan ja Pohjois-Karjala jäi taakse Keski-Pohjanmaan kutsuessa.

Kolmeen Kansas-vuoteen mahtui paljon. Koko ekan vuoden arvoin jäädäkö vai eikö jäädä. Kaikki oli olevinaan niin jeejee. Jeejee koiria, jeejee kennellinja, jeejee Kannus. Ekana vuonna oli kiva käydä käytännöntunneilla. Ei ollut mitään suorituspaineita ja oli kiva perehtyä eri lajeihin. Suurin osa meidän luokasta asui Peltolassa neljän hengen soluissa. Itse en halunnut asua siellä niiden ihmisten kanssa keiden kanssa jouduin asumaan. Jatkuvia yhteenottoja yhden kämppiksen kanssa ja valitin aiheesta asuntolanvalvojalle, kuraattorille, terveydenhoitajalle - kaikille kenelle vaan keksin valittaa. Lopulta sain luvan tuoda Epun Kannukseen ja samalla muutto pois kyseisestä asunnosta onnistui. Pääsin muuttamaan yhden vanhemman opiskelijan kanssa Lemmikkiin, uudempiin kahden hengen soluihin. Jatkuvasti piti tehdä koulujuttuja, olla yltiösosiaalinen (koska pakko rakastaa kaikkia muita kenneleitä) ja muistaa treenata koiraa 24 tuntia vuorokaudessa.

Haaveilin projektikoirasta ja ekan vuoden kesällä päätin etten sellaista halua sitten kuitenkaan. Sitten kesken kesäkennelvuoron tuli kysymys, onko meidän luokalla ketään, ketä haluaisi projektia. Tullilta tulisi reilu viikon päästä koira. Ja sitten reilua viikkoa myöhemmin huomasinkin käveleväni hoitolalta maailman täydellisin noutaja sylissäni kohti kotia. Siitä alkoi se taival, jonka toisaalta mielelläni kokisin uudelleen ja toisaalta päässä on ajatus, ettei ikinä enää.

Projektin kanssa sai apua tarvittaessa ja jaksaessaan sitä pyytää. Mutta kaikki oli oikeasti erittäin tarkkaa sekä treeni- ja terveyspäiväkirjojen kanssa. Piti olla tehnyt paljon kaikkea ja kaikki palautettuna täsmälleen oikeana päivänä. Välillä treenipäivikset ei kuitenkaan lähetyksestä huolimatta menneet perille. Tuntui, ettei vapaapäivät oikeastaan olleet ok, vaan aina oli pakko tehdä jotain. Kun projektikoirani Särmän lähtö alkoi olla lähellä, tuntui että siitä vastaavalle henkilölle iski paniikki, että onko koira tarpeeksi hyvä töihin. Sitä treenattiin ilman, että minua huolittin mukaan treenitilanteisiin. Tästä aiheesta itkin ihan meidän ryhmänohjaajallekin, että olenko oikeasti niin paska, ettei minua voi huolia mukaan treeneihin vai pelottaako henkilökuntaa, että olen täysin pilannut koko koiran eikä se pääse töihin. Asiaan luvattiin puuttua, mutta edelleen asiat vaan meni niin kuin meni.

Muistan päivän, kun Särmää oltiin viemässä pois. Sain puhelun, jossa minulle raivottiin asioista, joita en ollut tehnyt - koska yhteydenottoihini ei vaan jaksettu vastata. Tästä syystä nämä asiat olivat minun vikaani. Olin viemässä maailman täydellisintä koiraa, minun elämäni koiraa, minun parasta ystävääni pois ja minulle kehdattiin soittaa ja raivota puhelimessa. Kun ei ollutkaan tarpeeksi paha mieli jo valmiiksi. Sanottiin, että minun pitää sanoa Tullin väelle, että on minun vikani, ettei joitain papereita ole mukana. Tässä taas korostuu tiedonkulku, jota ei siis opistolla ole lainkaan. Kukaan ei kerro mistään mitään ja kaikki on aina opiskelijan oma vika. Toisaalta unohdin kyllä olevani opiskelemassa ennustajaksi tai selvännäkijäksi - vai miten se menikään?

Toisen opiskeluvuoden syksyllä kävin todella suuria kamppailuja itseni kanssa. Valehtelematta vihasin Vinnaa heti kun astuin sen kanssa ovesta ulos. Rakastin sitä koiraa yli kaiken kotona ja tykkäsin treenata sen kanssa. Mutta se ei vaan ollut minun koira. Mietin Särmästä luopumista sen vuoksi, että en saanut vaan kemioita kolahtamaan yhteen Vinnan kanssa. Vinna muuttui siitä ihanasta pennusta todella herkästi stressaavaksi resurssiagressiiviseksi australianpaimenkoiraksi. Koin ihmisten puolesta syrjintää koirani puolesta ja yksinomaan minua syyllistettiin siitä jos jotain tapahtui. Ikinä ei otettu huomioon sitä, kuinka provosoiva toinen koira oli. Aina se oli minun ja Vinnan vika. Vaikka tiesin ettei ole. Mieli teki katkaista välit ihmisiin, jotka eivät suostuneet ymmärtämään, että jossain muuallakin voisi olla vikaa kun meissä. Lopulta luovuin vain koirastani ja vähensin kanssakäymistäni näiden ihmisten kanssa. Parille ihmiselle, opettajillekin, olen kuitenkin erittäin kiitollinen heidän tuestaan ja kannustuksestaan Vinnan kanssa. Ja siitä, että uskalsin näiden kautta luopua koirastani. Edelleen joskus mietin oliko väärä päätös luopua, mutta muistaessani keskusteluni näiden ihmisten kanssa, tiedän sen olleen täysin oikea päätös.

Enää parina viimeisenä vuonna en halunnut mennä käytännöntunneille. Jos ainoa asia, mitä sieltä oli tiedossa, oli sanominen siitä, että ollaan paskoja, niin kuka haluaa mennä? Ikinä ei mikään ollut hyvä, koska piti olla täydellinen - täydellinen koira, täydellinen ohjaaja. Ja jokaisen koiran samalla tasolla. Joidenkin opettajien tunnit oli oikeasti tosi kivoja, mutta oli myös opettajia, joiden tunnit ei olleet niin kivoja. Positiivinen palaute oli joiltain opettajilta erittäin harvassa. Miksi? Onko niin vaikea sanoa pari mukavaa sanaa vai onko kiva aiheuttaa oppilaille pahaa mieltä? Ei vaan mahdu minun päähän, mutta mitä sinne nyt mahtuisikaan. Toisaalta tämä koulu opetti, ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Ehkä osaan nykyään olla paremmin välittämättä siitä, kun minut ja koirani haukutaan surkeiksi. Nykyään arvostan paljon enemmän sitä, että koiran kanssa tulee juttuun ja on helppo olla ja elää. Sitä, että on yhteys omaan koiraansa. Harrastetaan ja kisataan jos siltä tuntuu ja rahkeet riittää, mutta jos ei riitä, niin siinä se. Tärkeintä on se koira, jonka kanssa on kiva olla.

Tunteja ei ensimmäisenä vuonna tunnuttu suunnittelevan juuri ollenkaan. Valituksien kautta tilanne muuttui parempaan suuntaan (onneksi). Viimeisenä vuonna ei saatu tunneilta muistiinpanoja juuri lainkaan, kun käyttöön otetiin monistemaksu. Joillain opettajilla oli vaikeuksia lähettää muistiinpanot sähköpostiin ja siinä oli sitten helppo lukea kokeisiin, kun ei ollut muistiinpanoja välttämättä ollenkaan. Ryhmätöitä oli alkuun liian paljon, mutta loppua kohti onneksi niitäkin vähemmän.

Meille luvattiin ilmainen asuminen ja ruokailut neljän vuoden ajaksi. Opiskelen nyt neljättä vuotta ja ilmaista ruokailua opistolla ei enää ole ja meidät muutatettiin paremmista asunnoista yksiin koulun surkeimmista. Olikohan se nyt keväällä vai alkukesästä, kun kaatosateen seurauksena katosta tuli meille vettä sisällä. Kun asiaa lähdettiin selvittämään kävi ilmi, että näin oli käynyt ennenkin. Asia oli ilmeisesti muutamia vuosia sitten korjattu laittamalla ulko- ja sisäkaton väliin ämpäri, jonne tämä vesi sitten tippui. Kaatosateen vuoksi tämä ämpäri oli sitten tulvinut ja tästä syystä vesi tuli meille sisälle. Ajatuksia herättää hieman se, että kuinka homeessa tämä asunto sitten todellisuudessa on. Opiskelijoiden keskuudessa kun on pyörinyt huhuja siitä, kuinka tämä olisi tarkoitus purkaa sen ollessa niin homeessa.

Viimeinen kennellinjavuosi oli erittäin raskasta aikaa. Yhtäkkiä ilmoitettiin, että meidän pitää valmistua keväällä tai viimeistään syksyllä 2015. Kukaan ei tiennyt yhtään mistään, mutta kaikkien tehtävien valmistumispäiviä kyllä aikaistettiin kovasti. Ihme ja kumma sain kaiken valmiiksi ajallaan ja paperit kotiin elokuussa. Nyt syksyllä on saatu tapella siitä, saadaanko edes opintotukea enää. Kiireellä piti valmistua opistolta ja vaihtaa pelkästään lukioon, jota suoritetaan aikuislukion oppimäärällä. Aikuislukion oppimääräänhän ei tavallisesti kuulu opintotuki. Nyt tappeluiden kautta suurin osa ilmeisesti saa opintotuen.

Olen erittäin herkkä ihminen ja otan asiat todella helposti itseeni. Tämä teksti on edelleen vain minun kokemus, vain minun mielipide. Ei tarvi ottaa liian vakavasti. Jollekin muulle Kannuksen kennelpuolelle pääsy voi olla kaikkien kolmen vuoden ajan unelmien täyttymys ja elämä voi oikeasti olla jeejee ihanaa. Minulle se ei ollut sitä. Siitä tämä teksti. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi pois Kannus-vuosiani. Kasvoin näiden aikana ihan älyttömän paljon ja tutustuin mitä ihanampiin ihmisiin. Silti kaikesta ja kaikista ei vaan voi pitää. Kai tää on vaan sitä, mitä opiskelu on jokaisessa koulussa. Silti koen vaikka tuon lukio-opiskelun olevan hyvin suunniteltua ja paljon selkeämpää, mitä opiskelun kennelpuolella.

Ja te, jotka opiskelette kennellinjalla tai mietitte sinne hakemista:

Toivottavasti teillä on paljon stressinsietokykyä ja sisua! Ilman niitä ette todellakaan pärjää. Muistakaa olla sosiaalisia ja tulla juttuun luokkakavereidenne kanssa. Ilman niitä ette pärjää. Sieltä saatte sen tuen ja jaksamisen silloin, kun ei yhtään huvittaisi. Kolmen vuoden ajan omista luokkakavereista löytyy se tärkein tukiverkosto. Tulette varmasti oppimaan tosi paljon kaikkea uutta ja teillä varmasti tulee olemaan kivojakin päiviä. Antakaa silti joidenkin asioiden mennä vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä pärjää jo pitkälle. Ja muistakaa pitää omaa lomaa tarvittaessa, jotta jaksatte! Toivottavasti uuden opsin myötä opiskelu muuttuu parempaan suuntaan. Jokainen muodostaa ajan kuluessa oman mielipiteensä opiskeluistaan eikä mielipidettä paikasta pysty muodostamaan ennen kuin on itse opiskellut siellä.