Nuku hyvin rakas

Tää vuosi on ollut kuolemanvuosi. Kavereiden kanssa ollaan siitä useaan kertaan puhuttu ja useaan kertaan tämä vuosi on näyttänyt sen kuoleman. Tämä vuosi vei minulta kaksi maailman tärkeintä koiraa. Särmä kuoli heinäkuussa ja tänään alkoi Helmin taivasmatka. Vaikea käsittää, että ne molemmat on tosissaan poissa. Minun Elämäni koirat.

Mulla ei ole sanoja kuvaamaan tätä oloa. Ei riittänyt kuvaamaan Särmänkään kuollessa, vielä vähemmän nyt. Helmi on ollut myös minun Elämäni koira. Se on ollut se kaiken alku ja juuri, maailman täydellisin koira. Ilman sitä en olisi tässä. Helmi aina luotti minuun täysin varauksetta ja teki mitä ikinä keksin siltä pyytää. Meillä oli täysi molemminpuolinen luottamus.

Tänään eläinlääkäri epäili, että Helmillä olisi kasvain ruokatorvessa. Periaatteessa oireet voisivat sopia siihenkin, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Helmi noin oireili. Ensimmäistä kertaa se meni vain pahaksi. Aiemmat kerrat ovat olleet yksittäisiä kertoja, joihin ei ole samalla tavalla osannut kiinnittää huomiota. Kaikkeen tulee aikanaan toivottavasti vastaus, sillä Helmi on matkalla Eviraan ruumiinavaukseen. Halutaan selvyys ja vahvistus siitä, että mihin se oikein menehtyi. Vanhaa koiraa ei joka tapauksessa olisi enää lähdetty leikkaamaan, joten nyt hyvä näin. Helmi saa mennä ilman kipuja.

Aina aiemmin mietin, että mitä voisin oikein kirjoittaa sitten kun Helmiä ei enää ole. Nyt kun Helmiä ei enää ole, en tiedä mitä kirjoittaisin. Helmin kanssa harjoittelin koiramaailman aakkosia. Ilman sitä en olisi koiraharrastaja. En usko, että olisin ikinä äidin saksanpaimenkoirien avulla varsinaisesti syttynyt koiraharrastamiseen. Se oli Helmi, joka mut vaan veti mukanaan.

Loppusyksystä 2005 käytiin Helmin kanssa meidän ensimmäisessä mätsärissä. Siitä se kaikki tavallaan lähti, käytiin Koivukylän koiraharrastajien kentällä treenaamassa agilityä ominpäin. Koira rakastui lajiin, niin omistajakin. Kun 2008 tutustuin Nea Pauliin ja Emmaan (Jaxonville Gremliina), sain viimeisenkin palon koiraharrastukseen. Päädyttiin Helmin kanssa agilityn alkeiskurssille, alkeiskussilta jatkokurssille, tokokursseille, kierrettiin mätsäreissä ja näyttelyissä. Helmi rakasti näyttelyitä ja agilityä. Oikeastaan kaikkea, mitä sille ikinä ehdottikaan. Helmi rakasti tehdä minun kanssani mitä vain.

Muistan, kun äiti näytti minulle tietokoneelta kuvia Nellasta (Cimillan Citronella) ja Ässästä (Fennican Ässä Tässä) sekä Cimillan F-pentueen pennuista. Näytti, että tuollainen meille tulee. Minä olisin halunnut sellaisen valkoisen göötin, mutta äiti puhui, että jos kuitenkin otetaan sellainen harmaa pentu. Ja onneksi otettiin. Kauan odotin Helmin kasvavan Inkan kokoiseksi, kunnes minulle paljastui siitä jäävän pieni. Pentuna Helmi ei muuta tehnyt kuin purrut. Se puri aina hihnaa ulos lähtiessä eikä irroittanut millään. Monet hihnat se katkaisi. Kerran äiti ulos lähtiessä oikein painotti, että ei saada sitten laskea Helmiä irti. Hetkeä myöhemmin Helmi viiletti ikkunan ohi toista koiraa kohti - se oli purrut hihnan poikki. Monet kerrat Helmi karkasi ulko-ovesta minun lähtiessä kouluun. Sain ilman kenkiä ja takkia juosta sen perässä pihalla saamatta sitä kiinni. Pitkälle se aina juoksi ja sain vaan toivoa, että tulisi koira vastaan ja Helmi pysähtyisi. Aina sain kantaa sen sen jälkeen kotiin ja pentu painoi niin tuhottoman paljon. Välillä pidin taukoa ja laskin sen maahan ja aina joskus se pääsi livahtamaan siitä uudelleen karkuun.

Siitä oli jo aikaa, kun Helmi oli saanut pennut kasvattajansa Päivin luona. Meidän äiti esitti meille kysymyksen, annettaisiinko Helmi sen veljen Nastan perheeseen. Minä ja veljeni oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että ei anneta. Luvattiin ja vannottiin käyttävämme sitä enemmän ulkona ja huolehtivamme siitä enemmän. En nyt tiedä, tehtiinkö sitä nyt silloin vielä kuitenkaan, mutta parin vuoden päästä se alkoi. Minun koiraharrastukseni.

En olisi varmaan ikinä voinut yksin tehdä sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän kotoa. Se oli paljon helpompaa ja lohduttavampaa, kun oli rakas karvakorva mukana. Sen turkkiin sai hukuttaa kaikki surut ja murheet ja se jokainen päivä aina iloisena lähti minun kanssani ulos. En ikinä unohda sitä, kun Helmi Kiteellä alkoi ontua kaikkia jalkojaan emmekä saaneet kyytiä eläinlääkäriin. Viikonloppu mentiin aspiriinilla ja seuraavalla viikolla saatiin puhelinresepti koirien kipulääkkeisiin. Silloin alkoi olla selvää, että minun on pakko jättää Helmi kotiin, että se saadaan hoidettua kuntoon. Helppoa se ei missään tapauksessa ollut, mutta täysin koiran parhaaksi.

Meidän kotona on nyt suruaika ja luojalle kiitos Danskusta. Puskee syliin aina kun itsellä kyyneleet puskee esiin. Kaikki sanoi, että tästä tulee ikimuistoinen joulu, kun saan viettää sen Kannuksessa. Todella ikimuistoinen tosiaan, ihan väärällä tapaa. Jos olisin päässyt kotiin, olisin nähnyt Helmin vielä kerran. Nyt siitä on liian pitkä aika kun ollaan nähty viimeksi.

Laitan tähän vaan paljon kuvia meidän blogiajalta. Varmaan tukkii koko blogin, mutta en jaksa murehtia sitä nyt. On vaan niin surullinen mieli. Tämä blogihan oli ensin Helmin blogi, josta se pikkuhiljaa muuntautui Helmin jengiksi ja lopulta Danskun päiväkirjoiksi. Ja nyt ei ole enää ikinä mitään kirjoitettavaa mun rakkaasta, tän kaiken koiraharrastuksen syypäästä. Ikävä on niin valtava. Tämä blogiteksti on varmaan yksi sekasotku, mutta annettakoot se tämän kerran anteeksi?