Uros vai narttu? Entä sitten harrastuskoira?

Viimeisen kahden kuukauden sisään mun kaikki ajatukset omasta koiran hankkimisesta on muuttuneet. Vielä puoli vuotta sitten en olisi voinut suoraan sanoa mitä mä oikein etsin tai koiralta haluan. Tai osasin mä. Mut en mä oikeesti tiennyt sitä. Virheet opettaa.

Aiemmin olen etsinyt nimenomaan harrastuskoiraa. Oon halunnut olla varma siitä, että kai mä voin lähteä sen kanssa kokeilemaan miltä tuntuu hakuilla, tehdä jälkeä ja treenata agilityä, ja et kai se koira nyt varmasti jaksaa ne parin tunnin mettälenkit. Mä haluan harrastaa ja olen valmis pitämään ovet auki sille lajille, joka nyt omalta koiran kanssa tuntuu. Silti ensisijaisesti haluan kivan koiran arkeen ja ylipäänsä ihan normaaliin elämään. Haluan ehdottomasti myös harrastaa, mut ennen kaikkea mä haluan, että arki on sen koiran kanssa kivaa. Rodut joita olen miettinyt, ovat kuitenkin onneksi sellaisia, että luultavasti saisin kivan koiran sekä arkeen että harrastuksiin. Enemmän mä uskon, että se kiikastaa siitä, onko se koira sellainen jonka kanssa mulla kemiat kolahtaa yksiin. Ennen mua ei pelottanut se asia, nyt pelottaa. Entä jos seuraavankaan koiran kanssa ei suju? Vaihdanko kultakaloihin? Kissoihin? Ainoo, että maailman täydellisin kissa, Harvey, jäi Englantiin.

 Multa joskus kysyttiin, että haluaisinko mä mieluummin todella hienon harrastuskoiran joka ei olisi helppo arjessa vaiko kivan koiran arkeen ja ns. normaaliin elämiseen mutta sen kanssa olisi haastavempaa harrastaa. Sitä asiaa oli silloin todella vaikea miettiä, koska olisin tietenkin halunnut 50-50 kivan harrastuskoiran ja arkikoiran. En kyennyt päättämään niiden väliltä. Nyt mä valitsisin sen kivan koiran arkeen. Kun koira otetaan ja kun kaikki menee putkeen, sen koiran kanssa eletään seuraavat 10-15 vuotta. Haluan mieluummin elää ne vuodet niin, että se koira on kiva arjessa ja sen kanssa on oikeesti kiva elää. Harrastuksia voi aina sumplia koirankin mukaan ja niiden suhteen olen valmis joustamaan enemmän.

 Mä olen aina ollut sitä mieltä, että koiran tulee olla narttu. Ehkä tähän on omalta osaltaan vaikuttanut se, että meillä on aina ollut kotona vain narttukoiria. Oon pääni sisällä ja varmaan ehkä jopa ääneenkin nauranut sille ajatukselle, että mulle ikinä tulisi uroskoiraa. Eläessäni vuoden Särmän kanssa, aloin ajatella tätä asiaa enemmän. Tulin siihen lopputulokseen, että jos mulle tulee göötti niin sen tulee olla narttu. Muussa rodussa sillä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä. Tulevaisuudessa haluaisin kasvattaa gööttejä, joten sen vuoksi mulla oli vähän ideana etsiä mulle narttukoiraa, jota voisin tulevaisuudessa käyttää jalostukseen.

 Nyt Särmän lähdöstä on aikaa pian kaksi kuukautta ja olen pyöritellyt ties minkälaisia ajatuksia päässäni. Ei sillä sukupuolella oikeesti oo niin merkitystä. Tällä hetkellä mulle on mun tulevan koiran sukupuoli ihan yksi ja sama. Salaa jopa enemmän haaveilen uroksesta. Mun mittari on niin täynnä narttujen juoksuja ja kaikkia luonteiden muutoksia ennen ja jälkeen juoksujen. Uroksen kanssa oli niin helppoa, kun ei tullut mitään tollasta turhaa säätämistä. Mut tosin Särmä nyt oli muutenkin spesiaali. Se toimi aina kuin ajatus :)

 Mä olen ihan tajuttoman kiitollinen mun äidille, koska se ensinnäkin mahdollisti mulle yhden haaveen toteutumisen. Sain sen aussien, jota olin toivonut. Ei kukaan voinut tietää että tässä käy näin. Äiti myös piti Vinnaa hoidossa yhteensä monen monen kuukauden ajan, kun musta tuntui mahdottomalta elää sen koiran kanssa, mutten kyennyt päättää mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Mulla vaan on parhaat vanhemmat. Silloinkin kun Eppu sairastui, niin sain kuulla joiltain ihmisiltä kissoja saavan ilmaiseksi sieltä sun täältä. Mulle puhuttiin mun kissasta ihan kuin sen olisi pitänyt olla mulle ihan yhdentekevä asia. Ihan kuin se ois ollut sama asia hankkia vaan uus vanhan tilalle. Mut isä ja äiti yhdessä auttoi mua eläinlääkärimaksujen kanssa ja isä ajoi Vantaalta Kannukseen Epun leikkauspäivänä

 Nyt on aika lähteä itse toteuttamaan seuraavia haaveita, joista yksi toivottavasti toteutuu syksyn aikana ♥

Liekö tähän loppuun pitäisi vielä sanoa, että meidän Martta ultrattiin kahdesti ja pentuja ei valitettavasti ole tiedossa tänä syksynä. Ei saatu tällä kertaa Ruotsista tuliaisia. Jospa seuraavalla kerralla onnistaisi.

Ensimmäisen kuvan on ottanut Eija Parviainen, toisen Jemina Manninen, kolmannen Pia Ikonen, neljännen Linnea Skogberg, viidennen Kirsi Hotanen, seitsemännen Oona Pesonen, kahdeksannen Ari Nieminen, yhdeksännen eräs sukulaiseni. Kiitos kuvien ottajille! :)

kohti uusia unelmia

Vinna muutti uuteen kotiin. Purettiin sijoitussopimus ja se palautui takaisin sijoittajalleen. Ikinä ei toivoisi tälläistä päätöstä millekään tarinalle. Mutta joskus se on parempi.

Joskus asiat muuttuu nopeastikin. Tässä tapauksessa ne ei kyllä muuttuneet nopeasti vaan muutosprosessi lähti käyntiin jo lokakuussa. Kahdeksan kuukautta sitten. Kun olin aivan loppu johtuen elämästä yhden aussipaimenen kanssa. Kun mistään ei tullut mitään ja koira käyttäytyi kuin olisi kasvanut koko ikänsä pellossa mitään kohtaamatta eikä olisi tarvinnut korviaankaan ikinä. Välillä kaikki asiat oli Vinnalle ihan ok, mutta mitä enemmän aikaa kului sitä pahemmaksi asiat meni.

Elettiin elokuuta 2013, kun tajusin että mun koira stressaa. Ei vähän vaan aika paljonkin. Elettiin joulukuuta 2013, kun tajusin, että sen koiran stressi johtuu osittain ainakin minusta. Se oli ollut hoidossa puolitoista kuukautta ja voinut oikein hyvin sen koko ajan. Ei ollut vahtinut mitään, oli syönyt tunnollisesti jokaisen ruokansa. Mut kun mä tulin paikalle, se jätti ensimmäisen mun antaman ruoan syömättä. Jo samana päivänä kun saavuin, se vahti kahdesti jotain toiselta koiralta ja ärähti pahastikin. Se ravisteli itseä. Ja paljon.

Helmikuussa mä todella päätin ja tajusin sen, että tuon koiran on parempi asua jossain muualla. Sillä käytettiin DAP-pantaa, rauhoitin meidän elämää muodostaen säännöllisiä rytmejä ja yritin tehdä kaikkeni, että se voisi paremmin. Viime vuoden puolella käytiin sen kanssa ongelmakoirakouluttajalla. Se välillä voikin paremmin. Mutta se oli hetkittäin niin outo, että mä en tiennyt oliko se vika mussa vai koirassa vai ympäristössä. Mut mä en pystynyt päästää irti. Mun ensimmäinen koira, hei haloo mitä ihmiset ajattelisi jos luopuisin siitä? Mitä joku kasvattaja sanoisi menneestä koirakokemuksesta ja siitä, että päädyin luopumaan siitä ensimmäisestä omasta? Nyt mä pystyin sulkemaan korvani siltä, mitä muut voisi ajatella. Ajattelin sitä, mitä mun sydän käskee tekemään.

 Aina ei riitä, että rakastaa. Siihen tarvii muutakin. Vinna ei ollut se minun koira ja toivon tämän olleen minun elämäni yksi parhaimmista ratkaisuista. Aika näyttää, oliko se. Ainakin mä tiedän, että koira on onnellinen. Ja mäkin tiedän olevani vielä. Vielä joku päivä mä arvostan tätä päätöstä paljon. Oon valmistautunut tähän niin pitkän aikaa ja kokenut tämän ratkaisun hyväksi, joten tällä hetkellä ei edes tunnu niin pahalta kuin voisi ajatella. Rakas Vinna minulle oli, mutta paljon raskaampaa mulle oli luovuttaa Särmä uudelle ohjaajalleen. Jos koira ei tunnu itselle oikealta, niin ei siitä sellaista noin vain tehdäkään.

Mä luulen tän blogin hiljenevän nyt joksikin aikaa. Mut elämä jatkuu.

© Jenny Kåla

© Jenny Kåla

kaikki hyvä loppuu aikanaan

Toissapäivänä tultiin koirien ja kissan kanssa Vantaalle. Särmä tuli mukana tänne, mutta sitten meidän tiet erosivat. Särmä lähti kohti isojen koirien haasteita, niitä Tullikoiran haasteita.

Pieni lurppis antoi vielä vikan pusun ♥

Ikävä on suunnaton edelleen ja on outoa opetella elämään ilman sitä hölmöä labradoria. Jokaisessa asiassa, jonka teen, odotan Särmän reaktiota. Kun irroitan johdon pois seinästä, pistän tietokoneen hiiren kiinni tai vaikka otan makupalan käteeni. Pienen labradorin kuuluisi kahdessa ensimmäisessä kohdassa pompata iloisena pystyyn ja odottaa mitä tehdään ja viimeisessä pyörähtää ympäri tai tulla perusasentoon. Mutta mitään reaktiota ei tule. Labradori pysyy poissa. Kai mä tavallaan odotan, että se tulisi takaisin kotiin. Vaikka tiedän ettei se tuu. Silti se on vaan niin vaikeeta sisäistää. Mulla oli yli 11 kuukautta aikaa valmistautua siihen, että Särmä lähtee jonain päivänä ja silti kun sain tietää tarkan lähtöpäivän niin se tuntui kauheelta. Ei siihen eläimeen voi olla kiintymättä.

Eilen otettiin Tiin ja Epun kanssa suunnaksi Pöytyä. Tänään Pipsa tuli takaisin äidin luo hoidosta ja näin sitäkin. Se on ihan karvaton rimppakinttu. Nyt se jää vielä äidin luo hoitoon ja huomenna otetaan Tiian kanssa suunnaksi Englanti. Aloitetaan huomenna meidän 3½ viikon työssäoppiminen Englannissa. Jännittää ihan kauheen paljon :)

Maailman paras pieni lähti jatkamaan matkaa kohti uusia haasteita

Tiiti on reipastunut todella paljon. Se asui pe-la kerrostalon kuudennessa kerroksessa ja oppi todella pian kuinka kulkea siellä. Kyllä sitä hirveästi jännitti, kulki rapussa seiniä pitkin yms, mutta ei jäätynyt. Säilytti toimintakykynsä kokoajan. Jos sen kanssa asuisi kerrostalossa, niin uskoisin sen pystyvän siihen hyvin. Tietysti muutaman jännittävän ensimmäisen viikon jälkeen. Gööttilauma otti äidin luona Tiin hyvin vastaan. Martta varsinkin meni ihan mielinkielin. Äidin luona Tiitiä vähän jännittää, jos ihmiset tulee sitä rapsuttamaan, mutta muuten se menee ihan suht reippaasti sisällä.

Tämä taisikin olla nyt viimeinen blogiteksti Särmästä ja Tiistä. Mut elämä jatkuu. Nyt ei auta muu kuin lähteä kohti uusia tuulia.

tokoa, aksaa sekä ihan vaan koulunkäyntiä

Tänään meillä oli koulussa Valion joku laiduntapahtuma. Lehmät laskettiin siis ensimmäistä kertaa laitumelle. Paikalla oli suhteellisen paljon alakouluikäisiä lapsia, jotka pääsivät suorittamaan mm. lypsydiplomin ja katsomaan tietysti niitä lehmiä. Päätin uskaltautua hakemaan omat koirani myös paikalle lasten paijattavaksi ja olen todella ylpeä niistä.

Olen erittäin hämmentynyt siitä, kuinka paljon Tiiti on reipastunut. Sitä vähän jännitti, mutta se pystyi kävellä väkijoukossa. Se paria ensimäistä lasta vähän säpsähti, kun ne tulivat silittämään sitä, mutta joidenkin lasten luokse se oikein hakeutui rapsutettavaksi. :) Lehmiä kohtaan se oli utelias, vaikka vähän jännittikin. Tilaisuuden tullen se aina yritti mennä haistelemaan niitä, mutta jos lehmä tuli vuorostaan haistelemaan Tiitiä, niin sitä alkoi jännittää. Puhuttiin tänään yhden meidän opettajista kanssa Tiitistä. Todella hienoa, että sen kanssa on edistytty tässä pintaongelmassa näin paljon. Kennelyskän tuoma tauko teki sille varmasti todella hyvää. Se pääsi rauhassa ajattelemaan asioita ja pohtimaan onko Kannus niin paha paikka sittenkään :)

Ruokailun jälkeen koirat pääsivät vielä mukaani koirien ruokinta -tunnille kouluun ja lopunkaiken molemmat osasivat ottaa rauhassa, kun ymmärsivät ettei se oo mikään leikkituokio. Iltapäivällä meillä oli vielä käytäntöä koirien kanssa, tokoa ja agilityä. Illalla ei tehtykään mitään sen kummempaa. Järjesteltiin Tiian kanssa asioita järjestykseen.

Iltapäivän käytännöntunneilla pääsin treenaamaan kumpaakin koiraa. Ensin käytiin Särmän kanssa tekemässä tokoa. Ei keskitytty mihinkään sen kummemmin, pidettiin vain hauskaa. Leikittiin ja tehtiin leikin ohella maahanmenoja ja istumisia, yksi luoksetulo, seuraamista sekä hyppynoutoa. Maahanmenot sujui hyvin, istumisien kohdalla Särmä tarjosi alkuun vain maahanmenoa. Luoksetulossa jätin sen odottamaan paikalleen, vaikka sen peppu ei ollut vielä kunnolla maassa. Siihen olisin voinut kiinnittää paremmin huomiota. Särmä tuli hyvin hienosti luokse ja saatiin kehuja meidän perusasennosta, kuinka se on aina ollut hyvä. Seuraamisia tehtiin niin, että minulla oli lelu kainalossa. Ja tämä tapa toimi hyvin! Harmi, ettei keretä työstää sitä oikeastaan enempää. Hyppynoutoa tehtiin ensin damilla ja sen jälkeen vaihdettiin kapulaan. Ensin oli pieniä teknisiä ongelmia pitää kapulaa oikein suussa, mutta lopulta saatiin sekin sujumaan. Tuo koira on vaan niin hieno ♥

Päästiin tekemään Tiin kanssa pientä agilityä. Oona piti Tiitiä putken toisessa päässä kiinni ja otettiin putki muutamaan kertaan niin. Sen jälkeen se jo sujui ilman pitämistäkin ja Tiitistä oli ihan hirmuisen hauskaa. Sen lisäksi tehtiin Tiitin kanssa vähän hyppyesteitäkin. Ensin palkkasin sitä vaan siitä, että se edes hyppäsi esteen. Sen jälkeen palkkasin sitä kahden esteen jälkeen. Sen kummemmin ei agilityä Tiin kanssa tehtykään.

Särmä pääsi myös tekemään vähän agilitykontakteja kontaktialustalla ja tehtiin ihan vähän agilityäkin. Jos sen kanssa pääsisi työstämään asioita enemmän, siitä varmasti tulisi tosi hyvä agilitykoira. Mutta se nyt ei ole oleellista sen tulevaisuuden työn kannalta.

Tii pääsi tänään myös leikkimään itseään vähän vanhemman shetlanninlammaskoiran kanssa. Ei pennut nyt kovin leikkineet, mutta jotain pientä takaa-ajoleikkiä. Ekaa kertaa Kannus-aikana Tiiti sai juoksukaverin suunnilleen itsensä kokoisen kaverin kanssa. Ja Särmän jalat säästyivät ehkä vähän, kun pieni piru oli saanut juosta jonkun muunkin kanssa.

reipas pikku-Tii

Minun koirien karanteeni päättyy tänään, eli ollaan oltu "kennelyskävapaita" kaksi viikkoa. Päästiin parina päivänä viikolla jo treenaamaan ja Särmän etsinnät on sujuneet hyvin. Tiin kanssa ei ollakaan tehnyt mitään kummempaa. Oltu vaan ja lenkkeilty.

Viikko sitten käytiin kyllä Tiin kanssa kävelemässä Kokkolassa, kaupungilla. Ja tiedättekö, olen todella ylpeä tuosta pienestä pennusta. Se ylitti itsensä täysin, se ei jäätynyt kertaakaan liikuntakyvyttömäksi vaan kykeni säilyttämään toimintakykynsä koko reissun ajan. Käytiin kävelemässä kauppakeskuksessa, parkkihallissa, ritilärappusilla, hississä sekä ihmishälinässäkin ja vaikka välillä Tiitiä jännittikin hirmuisesti, se loppua kohti vaan reipastui. Se ei enää pelännyt ovien kohdalla joutuvansa rakennuksiin sisälle. Se meni ja hyppäsi jotain ovea vasten ja katsoi että hei ollaanko menossa tänne. Matkassa oli myös toinen koirakko ja Tiiti välillä haki toisesta koirasta tukea. Kuitenkin kun toinen meni hienosti kaikkialla, niin ei ollut pienellä göötilläkään vaihtoehtona kuin mennä reippaasti eteenpäin. Ihmisten seassa sitä pelotti vähän kävellä, kauppakeskuksen sisällä varsinkin jos tuli liikkuvia kohteita vastaan, niin pentu löi maahan.

Eppu 3v 6kk

Bussissa Tiiti matkusti ensimmäisen matkan minun sylissä ja toisen matkan osittain minun sylissä ja osittain jalkatilassa. Kannoin sen bussiin sisälle ja pois sieltä, koska en usko että se olisi itse tullut sisälle. Tiitiä pelotti hieman jo bussin ulkopuolella, niin katsoin paremmaksi viedä sen itse sisälle ja ulos. Ei järkytetä pienen göötin maailmaa liikaa :)

Tiiti 7kk 1vk

Vaikka pelkäsin alkuun, että tämä meidän kennelyskä pilasi kaiken Tiitin sosialistamisen suhteen Kannuksessa, niin olen todella tyytyväinen tuon koiran reipastumiseen. Se on paljon reippaampi liikkuessa ulkona ja missä vaan. Hieno pentu.

Särmä 1v 1kk

Ai niin. Viikon päästä minun lauma on kutistunut olemattomiin. Jotain todella oleellista tulee puuttumaan kotoa. On pienen labradorinnoutajan aika lähteä kohti isojen koirien haasteita. Tullikoiran haasteita. Vaikka olen tiennyt sen lähtöpäivän vielä joskus koittavan, niin asia tuntuu silti todella vaikealta käsittää.

♥

 Kaikki tämän tekstin kuvat © Oona Pesonen