Vuosi 2015

Jostain syystä minulla ei ole ollut lainkaan fiilistä kirjoittaa menneestä vuodesta 2015, mutta ehkä teen nyt pienen yhteenvedon. Sen jälkeen hyvä miettiä vuoden 2016 tavoitteita (jotta saa tehtyäkin jotain). Vuoden 2015 aloitin kahden oman koiran kanssa, Dansku oli minulla ja Helmi yhteisomistuksessa äidin kanssa. Nyt ei ole Helmiä enää, mutta Tiitistä tuli minun koirani.

Danskun kanssa harrastelun suhteen ensi vuoden on vaikea pistää paremmaksi, mutta toivon ensi vuoden olevan kuolemien osalta suopeampi. Juuri nyt ei kaipaa tietoa yhdestäään kuolleesta eläimestä tai ihmisestä, oma suru käsittelemättä eikä samanlaista toivo yhtään kenellekään. Helmi ja Särmä kuolivat molemmat tänä vuonna ja se on ehdottomasti ikävin asia koko vuodessa ja päivämäärät ovat pinttyneet mieleen. Vanha koira ja nuori koira, molemmat vielä hyväkuntoisia ja todennäköisesti kasvainsairauksien viemiä. Että elämä on vaan epäreilu.

Vuonna 2015 startattiin Danskun kanssa kisaura Seinäjoella tokokokeessa. Oli kylmä, koe myöhässä ja ohjaajalla karmea päänsärky nälästä ja stressistä johtuen. Dansku oli lopettanut juoksunsa muutamaa päivää ennen koetta, joten se oli taas kokonaan oma stressinaiheuttajansa. Ykköstulos haettiin ja kaksi seurasi hyvin sen perässä ja taskussa oli Tk1. Danskun kanssa saavutettiin myös tokon avoimesta luokasta AVO3- ja AVO1 -tulokset. Huhtikuussa suoritettiin hyväksytysti käyttäytymiskoe ja elokuussa haettiin luonnetestistä 154 pistettä ja laukausvarma. Lokakuussa haettiin rally-tokokilpailusta ALO-hyväksytty. Huhtikuussa Dansku täytti 3 vuotta ja elokuussa juhlittiin meidän ensimmäistä vuosipäivää.

Helmi täytti tammikuussa 12 vuotta ja siitä alkoi sen vanhentuminen pikkuhiljaa. Ensimmäistä kertaa koiraan alkoi tämän vuoden aikana piirtyä vanhan koiran piirteitä. Huhtikuussa Helmi steriloitiin kohtutulehduksesta johtuen ja onneksi kaikki meni hyvin ja Helmin matka sai vielä jatkua eteenpäin.

Maaliskuussa muutin uuteen kotiin. Samalla hain Tiitin Kannukseen ja se liittyi taas "väliaikaisesti" osaksi meidän laumaa. Koko vuosi asioita selviteltiin ja marraskuussa Tiiti steriloitiin ja siitä tuli minun koirani. Tiitin alusta-arkuus oli niin voimakas ja aiheutti itselleni suunnatonta ahdistusta. Se näkyi voimakkaasti jo arkielämässä enkä tiennyt miten päin olisin itse ollut.

Eppu sairasteli tammikuussa, helmikuussa sekä vaikka ja milloin. Kävimme useaan kertaan taas eläinlääkärissä ja helmikuun sairastelu meni siihen pisteeseen, että eläinlääkäri oli valmiudessa leikkaamaan kissan koska vain vierasesineen takia. Eppu kuitenkin päätti jättiparafiiniöljyannostuksilla piristyä eikä leikkuupöytä kiinnostanutkaan. Röntgenkuvien avulla varmistuttiin, että mahdollinen tukos oli kadonnut. Marraskuussa Eppu täytti 5 vuotta. Kotipuolessa Matti ja Teppo täyttvät myös vuosia huhtikuussa.

Kesäkuussa Tiiti ja Helmi pyörähtivät näyttelyssä, hakivat molemmat sieltä EH:n. Se oli Tiitin ainoa näyttely, mutta Helmi pääsi vielä elokuussa olemaan kerran ROP-veteraani. Kesäni tein työssäoppimista Kokkolan Petpoint -eläinkaupassa, kesäkuussa myös viikon Jaxonville -kennelissä. Oilin luona tein myös näyttöni ja pääsin seuraamaan länsigöötanmaanpystykorvien jalostustarkastusta, joka olikin todella mielenkiintoista.

Heinäkuun viimeinen päivä valmistuin itse eläintenhoitajaksi ja elokuussa starttasi viimeinen lukiovuosi, josta nyt käynnissä onkin viimeinen lukiojakso. Elokuussa haimme Oonan kanssa Ruotsista äidille ihanan gööttipennun, Sylvin.

Koirien kanssa treenailtiin sitä ja tätä, välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti. Tokon sääntöjen muuttuessa oma motivaatio vähän laski, mutta pikkuhiljaa olen alkanut uskoa siihen, ettei se vielä ole maailmanloppu ;)

Nuku hyvin rakas

Tää vuosi on ollut kuolemanvuosi. Kavereiden kanssa ollaan siitä useaan kertaan puhuttu ja useaan kertaan tämä vuosi on näyttänyt sen kuoleman. Tämä vuosi vei minulta kaksi maailman tärkeintä koiraa. Särmä kuoli heinäkuussa ja tänään alkoi Helmin taivasmatka. Vaikea käsittää, että ne molemmat on tosissaan poissa. Minun Elämäni koirat.

Mulla ei ole sanoja kuvaamaan tätä oloa. Ei riittänyt kuvaamaan Särmänkään kuollessa, vielä vähemmän nyt. Helmi on ollut myös minun Elämäni koira. Se on ollut se kaiken alku ja juuri, maailman täydellisin koira. Ilman sitä en olisi tässä. Helmi aina luotti minuun täysin varauksetta ja teki mitä ikinä keksin siltä pyytää. Meillä oli täysi molemminpuolinen luottamus.

Tänään eläinlääkäri epäili, että Helmillä olisi kasvain ruokatorvessa. Periaatteessa oireet voisivat sopia siihenkin, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Helmi noin oireili. Ensimmäistä kertaa se meni vain pahaksi. Aiemmat kerrat ovat olleet yksittäisiä kertoja, joihin ei ole samalla tavalla osannut kiinnittää huomiota. Kaikkeen tulee aikanaan toivottavasti vastaus, sillä Helmi on matkalla Eviraan ruumiinavaukseen. Halutaan selvyys ja vahvistus siitä, että mihin se oikein menehtyi. Vanhaa koiraa ei joka tapauksessa olisi enää lähdetty leikkaamaan, joten nyt hyvä näin. Helmi saa mennä ilman kipuja.

Aina aiemmin mietin, että mitä voisin oikein kirjoittaa sitten kun Helmiä ei enää ole. Nyt kun Helmiä ei enää ole, en tiedä mitä kirjoittaisin. Helmin kanssa harjoittelin koiramaailman aakkosia. Ilman sitä en olisi koiraharrastaja. En usko, että olisin ikinä äidin saksanpaimenkoirien avulla varsinaisesti syttynyt koiraharrastamiseen. Se oli Helmi, joka mut vaan veti mukanaan.

Loppusyksystä 2005 käytiin Helmin kanssa meidän ensimmäisessä mätsärissä. Siitä se kaikki tavallaan lähti, käytiin Koivukylän koiraharrastajien kentällä treenaamassa agilityä ominpäin. Koira rakastui lajiin, niin omistajakin. Kun 2008 tutustuin Nea Pauliin ja Emmaan (Jaxonville Gremliina), sain viimeisenkin palon koiraharrastukseen. Päädyttiin Helmin kanssa agilityn alkeiskurssille, alkeiskussilta jatkokurssille, tokokursseille, kierrettiin mätsäreissä ja näyttelyissä. Helmi rakasti näyttelyitä ja agilityä. Oikeastaan kaikkea, mitä sille ikinä ehdottikaan. Helmi rakasti tehdä minun kanssani mitä vain.

Muistan, kun äiti näytti minulle tietokoneelta kuvia Nellasta (Cimillan Citronella) ja Ässästä (Fennican Ässä Tässä) sekä Cimillan F-pentueen pennuista. Näytti, että tuollainen meille tulee. Minä olisin halunnut sellaisen valkoisen göötin, mutta äiti puhui, että jos kuitenkin otetaan sellainen harmaa pentu. Ja onneksi otettiin. Kauan odotin Helmin kasvavan Inkan kokoiseksi, kunnes minulle paljastui siitä jäävän pieni. Pentuna Helmi ei muuta tehnyt kuin purrut. Se puri aina hihnaa ulos lähtiessä eikä irroittanut millään. Monet hihnat se katkaisi. Kerran äiti ulos lähtiessä oikein painotti, että ei saada sitten laskea Helmiä irti. Hetkeä myöhemmin Helmi viiletti ikkunan ohi toista koiraa kohti - se oli purrut hihnan poikki. Monet kerrat Helmi karkasi ulko-ovesta minun lähtiessä kouluun. Sain ilman kenkiä ja takkia juosta sen perässä pihalla saamatta sitä kiinni. Pitkälle se aina juoksi ja sain vaan toivoa, että tulisi koira vastaan ja Helmi pysähtyisi. Aina sain kantaa sen sen jälkeen kotiin ja pentu painoi niin tuhottoman paljon. Välillä pidin taukoa ja laskin sen maahan ja aina joskus se pääsi livahtamaan siitä uudelleen karkuun.

Siitä oli jo aikaa, kun Helmi oli saanut pennut kasvattajansa Päivin luona. Meidän äiti esitti meille kysymyksen, annettaisiinko Helmi sen veljen Nastan perheeseen. Minä ja veljeni oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että ei anneta. Luvattiin ja vannottiin käyttävämme sitä enemmän ulkona ja huolehtivamme siitä enemmän. En nyt tiedä, tehtiinkö sitä nyt silloin vielä kuitenkaan, mutta parin vuoden päästä se alkoi. Minun koiraharrastukseni.

En olisi varmaan ikinä voinut yksin tehdä sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän kotoa. Se oli paljon helpompaa ja lohduttavampaa, kun oli rakas karvakorva mukana. Sen turkkiin sai hukuttaa kaikki surut ja murheet ja se jokainen päivä aina iloisena lähti minun kanssani ulos. En ikinä unohda sitä, kun Helmi Kiteellä alkoi ontua kaikkia jalkojaan emmekä saaneet kyytiä eläinlääkäriin. Viikonloppu mentiin aspiriinilla ja seuraavalla viikolla saatiin puhelinresepti koirien kipulääkkeisiin. Silloin alkoi olla selvää, että minun on pakko jättää Helmi kotiin, että se saadaan hoidettua kuntoon. Helppoa se ei missään tapauksessa ollut, mutta täysin koiran parhaaksi.

Meidän kotona on nyt suruaika ja luojalle kiitos Danskusta. Puskee syliin aina kun itsellä kyyneleet puskee esiin. Kaikki sanoi, että tästä tulee ikimuistoinen joulu, kun saan viettää sen Kannuksessa. Todella ikimuistoinen tosiaan, ihan väärällä tapaa. Jos olisin päässyt kotiin, olisin nähnyt Helmin vielä kerran. Nyt siitä on liian pitkä aika kun ollaan nähty viimeksi.

Laitan tähän vaan paljon kuvia meidän blogiajalta. Varmaan tukkii koko blogin, mutta en jaksa murehtia sitä nyt. On vaan niin surullinen mieli. Tämä blogihan oli ensin Helmin blogi, josta se pikkuhiljaa muuntautui Helmin jengiksi ja lopulta Danskun päiväkirjoiksi. Ja nyt ei ole enää ikinä mitään kirjoitettavaa mun rakkaasta, tän kaiken koiraharrastuksen syypäästä. Ikävä on niin valtava. Tämä blogiteksti on varmaan yksi sekasotku, mutta annettakoot se tämän kerran anteeksi?

Helmi sairastaa

Näin tiivistetysti pieniä kuulumisia parilta päivältä. Äiti lähti eilen kuuden maissa Helmin kanssa päivystykseen ja he kotiutuivat sieltä puolenyön aikaan. Ei mikään lyhyt reissu ja pelkona oli yksin kotiin palaaminen.

Helmi muuttui oudoksi, se sai ruokakupillaan oudon niiskutuskohtauksen eikä suostunut enää syödä. Vähän kuin nenäpunkkikohtaus, mutta toisaalta vähän kuin olisi vetänyt ruokaa "väärään kurkkuun". Sen jälkeen Helmi vain niiskutteli ja maha alkoi turvota. Koirasta muuttui levoton ja se oli selkeästi kipeä. Helmi oksensi kerran ja yritti kai toisenkin kerran. Kuuden aikaan puhelu Turun eläinsairaalaan oli tehty ja matka kohti eläinlääkäriä alkoi.

Eläinlääkärillä oli paljon muitakin asiakkaita silloin, joten tiedossa oli hieman odottelua. Eläinlääkäriä odotellessa Helmi kuolasi ja röyhtäili, vatsan turvotus myös laski. Eläinlääkäri kopeloi jossain välissä Helmin läpi eikä Helmi aristanut mitään ja sen sydänäänet olivat normaalit. Kun äiti liikutteli Helmiä eläinlääkäriä odotellessa, Helmi alkoi samantien niiskuttamaan. Helmille annettiin kipulääkettä pistoksena ja tarkoitus oli sen jälkeen lähteä kotiin. Kuitenkin laskua maksaessa Helmi turposi uudelleen ja eläinlääkäri halusi ottaa siitä röntgenkuvat. Röntgenkuvissa vaikutti siltä, että vatsassa oli jonkunlainen käyminen käynnissä eli koira vietiin vatsahuuhteluun.

Helmillä meni jonkun aikaa vatsahuuhtelussa ja täällä selvisi, että vatsa oli kaasuuntunut ja tämän seurauksena laajentunut. Ilmeisesti Helmin röyhtäillessä vatsasta oli päässyt kaasua hieman pois ja siksi maha ei ollut niin turvonnut eläinlääkärin sitä tutkiessa. Tällaiset kaasuuntumiset usein johtavat vatsalaukun kiertymään eli meillä oli ollut paljon hyvää tuuria matkassa. Helmi pääsi tämän jälkeen lähtemäään äidin kanssa kotiin ja nyt kotona on pieni toipilaskoira.

Nyt vain toivotaan, että Helmi piristyisi tästä. Se voi niin huonosti tällä hetkellä eikä auta muu kuin toivoa, että sen paha olo menisi pian ohi. Viiden yön kuluttua Helmi täyttäisi 13 vuotta.

Äidin blogissa myös samasta aiheesta.

Hyvää joulua!

Tuntuu, että oon ollut erityisen huono treenaamaan viimeisen viikon aikana koirien kera. Ehkä jo messarin jälkeen iski jonkunlainen tauko. Nyt kuiteen vähän herättelin itseäni treenaamaan ja kunhan koirien karanteeni loppuu, niin päästään hallillekin. Danskun kanssa ollaan tosiaan tottisteltu, tehty seuraamista ja erilaisia käännöksiä. Ja muistuteltu hiljaa olemisesta. Eihän se ihan kuono kiinni ole, mutta hyvin seuraa ja tekee töitä - siihen en uskonutkaan muutosta olleen tapahtuneen. Tuolla koiralla on vaan ihan huippuhyvä motivaatio siihen aina.

Eilen sekä tänään otettiin pidempää tottista kentällä ulkona. Eilen nurmikenttä oli vielä ihan litsläts läpimärkä, mutta tänään lumi on vallannut maan kaikkialla ja saatiin tottistella pienessä lumihangessa. Luoksarin stoppi on niin positiivinen asia mun mielessä, olin ihan varma ettei se tällaisen taukoilun jälkeen suju, mutta olin väärässä. Läpällä kokeilin liikkeestä maahanmenon jälkeen luoksetuloa ja fiilis oli mitä mahtavin kun koira käskystä pysähtyi kuin seinään.Vaikkei ollut edes takapalkkaa! Sen jälkeen tehtiin vielä yksi takapalkkaluoksetulo, jonka itse yritin pilata. Annoin käskyn koiralle mennä maahan seisomisen sijaan ja Dansku pysähtyi kyllä nopeasti, mutta oli niiin hämmentynyt siitä, että pitääkö sen nyt mennäkin maahan. Seisomaan se jäi ja vapautin palkalle, onneksi joku edes oli suorittamassa oikeaa liikettä.

Seuruut oli tosi kivoja, takapään käyttöön olen painottanut niissä erityisen paljon. Positiivisena asiana seuraamisesta voisin sanoa sen, että polvikontaktia ei tullut tänään treeneissä pariin kertaan vasemmalle käännöksessä. Sitä kun otetaan vähän kaikessa normaalisti. Oli niin hämmentävää olla tuntematta sitä, kun koira keskittyi vaan kääntämään itseään. Seuraamisissa olen muutenkin ottanut tavaksi kävellä nyt vähän nopeampaa (aina kun vain muistan sen), jottei Danskulle jäisi aikaa laahustaa tai piippailla. Se on selkeästi toiminut apuna siinä, että Dansku seuraa nykyään hiljempaa. Liikkeestä istuminen, maahanmeno ja seisominen toimi hyvin.

Olen yrittänyt sisustaa meidän kotia tässä vähän jouluisempaan suuntaan, laitellut jouluvaloja ja hain tänään jopa pinkin kuusen varastosta. Se pääsi taas lattialle koristeltuna Epun riemuksi. Nyt en tosin tiedä, onko se enemmän Epun vai hoitopennun riemu ;) Yritän joulumieltä löytää jostain, vaikka joulua vietelläänkin keskenämme Kannuksessa. Ehkä ollaan ripaus löydettykin sitä jo ;)

Meillä on ollut Faunatareltatestissä ROUSKIS -sarjan koiran herkkuja. Tästä koitan kirjoitella nyt tässä joulun pyhien aikaan. Koirat on niitä päässeet jo vähän maistelemaan ja ainoa nirppanokka on ollut Tiiti, joka on niitä vähän epäillyt. Kaikille on uponnut, vaikka Tiille vähän huonommin. Jopa Purri -pahiskissa on päässyt niitä maistelemaan. Oli pakko antaa sillekin, kun oli niin kateellinen koirien saatua niitä. Mut tästä lisää tulossa!

Hyvät joulut meidän lauman puolesta kaikille blogin seuraajille! :)

Ihanat koiranäyttelyt ja nenäpunkki

Olen pohtinut aihetta nenäpunkki jo aiemmin. Tiiti aina välillä aivastelee normaalistikin ja on saattanut viimeisen puolen vuoden sisään muutaman kerran tehdä reverse sneezingiä. Olen miettinyt nenänpunkin mahdollisuutta, mutta nähnyt sen kuitenkin todella epätodennäköisenä. Viime viikonloppuna pyörähdettiin mätsärissä kaikkien kanssa (Tiiti ja Dansku SIN-, Toivo PUN-). Tiiti alkoi mätsärissä ryystämään ihan kunnolla. Heti kun se kehässä alkoi aivastella usein, niin omat aivot alkaa raksuttamaan ettei kaikki ole nyt kunnossa. Sen jälkeen tulikin niin kaameaa ryystöä ja kun lennettiin kehästä ulos, niin vein koiran pois hallista. Danskun kanssa pyörähdin vielä kehässä ja sen jälkeen lähdettiin kotiin.

Koirat kiskoi välillä hihnassa, välillä kävelivät nätisti, juoksivat irti ja painivat keskenään eikä kuulunut yhtäkään aivastusta tai ryystöä koko matkalla kun käveltiin kotiin. Aloin jo miettiä, että ylireagoinko vaan ja se olikin jotain ihan muuta, vaikka Tii saikin voimakkaan oloisen "nenäpunkkikohtauksen". Illalla kotona se sitten alkoi. Kaikki koirat aivastelivat ja saivat reverse sneezing -kohtauksia. Asia harvinaisen selvä ja viestiä eteenpäin - meillä on nenäpunkki.

Torstaina sain haettua Kälviältä Pentti Tapiolta koirille Milbemax -lääkityksen ja hoitokuuri alkoi. Edelleen aivastuksia ja ryystämisiä tulee samaan tapaan mitä aiemminkin eli siis ihan kokoajan. Ei jäänyt yhtäkään epäilystä siitä, etteikö kyseessä olisi nenäpunkki. Aiemmin olen saanut lääkitä oireettomia koiriani ja meillä on ollut kennelyskää, nyt kuitenkin oli täysin varmaa se, että meillä on juuri nenäpunkki. Nyt vaan odotellaan, että lääkekuuri auttaisi ja päästäisiin taas rellestämään normaaliin tapaan. Tosi ikävään saumaan tämä nenäpunkkeilu vain tuli - juuri joulun aikaan. Tutuille koiranomistajille ilmoitettu asiasta. Isän luona käytiin itsenäisyyspäivänä koirien kanssa kylässä, ja samana päivänä kun nenäpunkkimahdollisuudesta ilmoitin, alkoi heillä Minni oireilla. Nenäpunkki on kyllä niin ikävä, tarttuu herkästi ja sen jälkeen vaan lääkitään ja toivotaan ettei tartunta tule heti jostain takaisin.

Tällä viikolla on ollut paljon ikäviä asioita. Meillä oli kesällä orpoja hamsterilapsia, mutta en muista kirjoitinko siitä blogin puolella. Tein työssäoppimista eläinkaupassa ja hamsulasten emo kuoli perinnölliseen sydänvikaan. Mamma -hamsu lähetettiin eviraan avattavaksi ja siellä tosiaan selvisi perinnöllinen sydänvika. Poikaset olivat sisarusparituksen tulos, joten sydänvian mahdollisuus nousi siis esiin kaikkien poikasten kanssa.

Ensimmäinen hamsuvauva, Pähee kuoli alkuviikosta yllättäen. Päheen sisko Mäihä lopetettiin eläinlääkärissä pari päivää Päheen kuoleman jälkeen. Mäihän vointi oli ollut jo pitkään huono, joten silläkin sydänvikaepäily. Nyt on Mamma-hamsun seurana neljä vauvaa jo taivaassa. Toivotaan jäljellä oleville Terolle ja Vaulle pitkää ikää. Harmittaa, ettei Raasusta ole mitään tietoa sen jälkeen kun se eläinkaupan kautta lähti uuteen kotiin. Olisi ollut hyvä kertoa sen omistajalle mahdollisesta sydänviasta. Mut eipä kaikille asioille mitään mahda.

Testissä Arden Grange Premium -koiranruoka

Siitä on jo varmaan kuukausi aikaa, kun tosiaan saimme Faunatarelta testattavaksi Arden Grangen koiranruokaa. Sain itse valita kyseiseltä merkiltä sen ruoan, jota halusin koirieni kanssa testata. Päädyin kokeilemaan nirson Tiitin kanssa Arden Grangen Premium -ruokaa, sillä sen luvattiin sopivan myös nirsolle koiralle - eli kuulosti juuri Tiitin ruoalta. Minun puhelimeni epäonnekseni hajosi niin, että säkkikuvat katosivat (toki siinä vaiheessa kun olin ruoan jo siirtänyt kannelliseen ruoka-astiaan), mutta täältä löytyy Arden Grangen ruuista lisätietoa, mikäli jonkun mielenkiinto heräsi.

Ruoan proteiinipitoisuus on 26 % ja rasvapitoisuus 17 %. Ruoan koostumus: Tuore kana (19 %), kananlihajauho (19 %), riisi, peruna, juurikaskuitu, kanaöljy, kananlihauute, kokonainen kuivattu kananmuna, kalajauho, hiiva, linssi, kalaöljy, prebiootti FOS, prebiootti MOS, karpalo, yuccauute, glukosamiini, MSM, kondroitiini, nukleotidit.

 Minulle tuli positiivisena yllätyksenä nappulan maistuvuus Tiitille. Tiiti on ollut erittäin tarkka siitä, mitä suostuu suuhunsa pistämään ja etenkin kuinka nopeasti. Tätä ruokaa syödessä kuppi oli tyhjä samaan aikaan kuin muillakin koirilla eli huimaa edistystä huomattavissa. Nappula oli aika isokokoista pienen koiran suuhun, mutta se ei Tiitiä haitannut maistuvuuden suhteen ollenkaan.

Uuteen ruokaan vaihtuminen onnistui helposti. Tiitin maha ei mennyt uudesta ruoasta sekaisin, ulostemäärät pysyivät sopivina ja uusi ruoka maistui erittäin hyvin. Tiiti on koira, joka ei ikinä oikeastaan ole odottanut ruoka-aikaa. Tämän ruokapussin aikana sen mielenkiinto ruokailuja kohtaan alkoi heräämään ja ruokakupilla oltiin selkeästi juuri syömässä. Tiitillä on ollut aiemmin tapana käydä ruokakupin eteen istumaan tai maahan ja närppiä ruokaa nappula kerrallaan. Se myös murisi ja vahti ruokaansa muilta koirilta. Näin ei kuitenkaan nyt käynyt vaan ruoka hupeni kupista hyvää vauhtia.

Sisällöltään ruoka on minusta oikein sopiva meidän ruokamalliin, kun koirat syö yleensä puolet raakaa ja puolet nappulaa. Kahden kilon säkki kesti meillä jotain kolmen viikon suuntaista varmaan? En ihan tarkkaan muista, mutta pieni säkki kesti pienen koiran kokoon nähden ihan hyvän aikaa. 2 kilon säkin hinta on Faunatarella 16,90€. Isommalle koiralle ruoka on aika hintavaa isoa säkkiä ostaessa (12kg maksaa 76,90€ Faunatarella), mutta pienelle koiralle ei mikään mahdoton hinta. 6 kilon säkki maksaa Faunatarella 41,90€, joten en näe mitenkään huonona vaihtoehtona ostaa tätä ruokaa joskus uudelleen Tiitille. 

Etukäteen jännitin mm. suurta nappulakokoa ja ruoan maistuvuutta oikeasti nirsolle koiralle. Aiemman nirson koiran kohdalla ei toimineet minkäänlaiset nirsojen koirien "erikoisruoat", mutta Tiitin kohdalla tämä ruoka on nyt todettu erittäin toimivaksi.

Voin ehdottomasti suositella tätä ruokaa myös muille nirsojen koirien omistajille. Itseasiassa jo eräälle perhetutulle vinkkasin tästä ruoasta, sillä heidän koiransa on nirso eikä ruoka meinaa maistua kunnolla. Meille tämä sopi hyvin ja voisin hyvin jatkossakin syöttää tätä ruokaa Tiitille.