Helmikuu loppuu

Tämä on tämän blogin 500. blogiteksti. Hämmentävää. Tämän vuoden aikana olen kirjoittanut blogiin todella vähän, vaikka asiaa olisi välillä ollut enemmänkin. Nyt kuitenkin heti alkuun ilouutinen. Eli Martan juoksut ovat alkaneet ja astutus askeleen lähempänä. Kesäksi saadaan siis toivottavasti pieniä gööttilapsosia.

Danskun kanssa on otettu tottista, sillä itseä niin kutkuttelee se kisaamaan pääseminen. Hallikorttia ei tällä hetkellä ole (ja tuskin on tulossakaan enää tälle vuotta), joten se on vähän hankaloittanut treenaamista. Tuolla koiralla on ihan järjettömän hyvä motivaatio tehdä duunia. Seuruu on kivaa, käännöksiä ollaan tehty paljon. Luoksari on saanut jostain ihan uutta puhtia ja tykkään siitäkin todella paljon. Jääviä saa välillä muistutella. Kaikkein tärkein asia on kuitenkin se, että meillä on ihan hirmuisen kivaa treeniä keskenämme!

NoseWorkia ollaan treenattu muutamia kertoja sen jälkeen, kun päästiin nenäpunkista eroon. Ei se oikein muiden juttu ole kuin Danskun, joka siitä tykkää todella paljon. Sen nenä on niin super. Ylipäänsä on niin hyvä mieli treenata sen kanssa ihan mitä tahansa, kun se aina panostaa tehtävään duuniin sadalla prosentilla. Hiljaisuus ei ole ollut nyt missään meidän treeneissä sellainen "avainsana" tällä hetkellä vaan olen tehnyt lipsumisia sen suhteen. Panostetaan hiljaisuuteen nyt ihan jossain arkipäiväisissä asioissa, joten katsotaan niitä treenipuolella sitten kun arki sujuu ilman piippailua.

Koska rakastan kennellinjaa ja tykkään puhua kaikkea kivaa siitä, niin tähän haluan jakaa viime viikon hoitolakertomuksen. Minun piti tosiaan jättää koirat penkkareiden jälkeen torstai - perjantai väliseksi ajaksi koulun hoitolalle. Meille viimeiseksi vuodeksi sovittiin 5 euron päivähinta koiraa kohti ja tällä hinnalla olin koiria nytkin viemässä hoitoon. Hoidon hinnaksi olisi tullut 30 euroa. Kuitenkin minun päästessä hoitolalle sain kuulla etten saakaan edullisempaa hintaa. Hinnat oli päätetty nostaa meitä 4. vuoden opiskelijoita kohtaan normaalihintoihin eli yhden koiran hoitovuorokausi olisi ollut 15 euroa. Yhteensä kaksi vuorokautta minun koiriltani 90 euroa. Ei auttanut muu kuin napata koirat mukaani ja lähteä pois. 60 euron ilmoittamaton hinnan nouseminen ei jostain syystä innostanut minua yhtään. Katkeruus kennellinjaa kohti on noussut lisää ja yhtään positiivista sanaa tuskin tulen siitä koulusta enää sanomaan.

Huomenna mennään Tiitin ja Toivon kanssa gööttitreffeille! Päästään moikkaamaan taas Liljaa ja uutena tuttavuutena mukaan tulee myös Masi-göötti. Niin ihana, kun täältäkin löytyy nyt gööttiseuraa enemmän. Mieluusti treffaisi rotutovereita enemmänkin.

Helmin ruumiinavauslausunto

Helmin ruumiinavauslausunto tuli Eviralta viikko sitten. Siitä asti olen asiaa miettinyt ja yrittänyt kirjoittaa siitä. Tämä on vaan niin käsittämätöntä enkä meinaa löytää sopivia sanoja kirjoittamaan omia ajatuksiani esille. Helmi oli täysin terve koira. Kaikki sisäelimet olivat hyvässä kunnossa eikä mistään löytynyt edes kasvainta. Helmi kuoli isoon, halkaisijaltaan melkein 4 cm olevaan luunpalaan syvällä sen ruokatorvessa.

Viime viikon aikana olen miettinyt viestiä Turun eläinsairaalaan Helmiä hoitaneelle eläinlääkärille. Olen soittanut Eviraan Helmin avanneelle eläinlääkärille. Olen miettinyt kuinka tässä pääsi käymään näin enkä voi edelleenkään käsittää. Ruumiinavauslausunnossa luki, että Helmin ruokatorvessa oli 3,8 cm halkaisijaltaan oleva rosoinen luumöykky ja vatsassa lisää luusilppua.

Helmin kanssa oltiin ensimmäisen kerran 26.12. eläinlääkärissä päivystysreissulla yhteensä kuusi tuntia. Helmi oli syönyt luuta ja sen kunto romahti pari tuntia luun syönnistä. Ruoka ei pysynyt sisällä ja koira ainoastaan niiskutti. Sen maha alkoi myös paisua. Päivystyksessä eläinlääkäri kehtasi ensin epäillä koiralla nenäpunkkia eikä kertaakaan epäillyt meidän äidille oireilun johtuvan luutukoksesta. Helmi röntgenkuvattiin ja sille tehtiin vatsahuuhtelu. Eläinlääkäri epäili vatsassa käyvän jotain, jonka johdosta vatsahuuhteluun päädyttiin.

Nyt olemme ihmetelleet, kuinka vatsahuuhtelu vaan pystyi onnistumaan. Luutuke oli ruokatorven ahtaimmassa kohdassa, josta ruokatorvi liittyy vatsalaukkuun. Edes ihmisen ruokatorvi ei ole halkaisijaltaan 4 cm, kuinka siis pienellä koiralla voisi olla niin? Eviran eläinlääkäri epäili, että kaasuuntuminen on voinut vaikuttaa ruokatorveen hieman, mutta ei osannut sanoa kuinka letku olisi saatu koiran vatsaan. Hän epäili myös, että olisi voitu käyttää niin lyhyttä letkua ettei se yltänyt vatsalaukkuun asti. Näin tuke olisi jäänyt huomaamatta.

En vaan voi käsittää, että minun koirani röntgenkuvattiin ja vatsahuuhdeltiin eikä eläinlääkäri vain sattunut huomaamaan luuta. Ei meidän tehtävämme ole olla eläinlääkäreitä. Meidän tehtävänä on huolehtia eläimistämme, tarjota niille hyvää hoitoa ja viedä tarvittaessa eläinlääkäriin eläimen sairastaessa. Kertoa eläimen oireet ja huolestua poikkeavasta käytöksestä. Eläinlääkärin pitäisi olla se henkilö, joka keskittyy oireisiin (kuten siihen, että koiran kerrotaan syöneen luuta, niiskuttaneen, olleen täysin turvonnut). Helmiä ensin hoitanut eläinlääkäri sanoi, että kurkussa saattoi mahdollisesti olla jotain pientä. Onko se pientä, jos siellä on 4cm halkaisijaltaan oleva luukökkäre, joka lävistää ruokatorven aiheuttaen todella vakavan tulehduksen?

Helmi lopetettiin maanantaina 28.12., jolloin toinen eläinlääkäri huomasi ruokatorvessa olevan tukoksen. Meille ehdotettiin tähystystä vaihtoehtona, joten sen puolesta Eviran lausunto oli helpotusta tuova. Helmiä tuskin olisi voinut pelastaa enää maanantaina, vaikka olisimme lähteneetkin tähystämään ja leikkaamaan koiraa. Leikkaus olisi pitänyt suorittaa rintaontelon läpi ja se olisi ollut erittäin haastava. Sen lisäksi luunpala oli aiheuttanut Helmin ruokatorveen ruokatorvea kuolioittavan tulehduksen. Siellä oli ollut bakteeripesäkkeitä ja osa Helmin ruokatorvesta oli jo mennyt kuolioon. Mikäli bakteeripesäkkeet olisivat poksahtaneet, Helmi olisi kuollut suoraan verenmyrkytykseen bakteerien päästessä vereen. Meillä ei olisi enää edes ollut mahdollisuutta pelastaa rakasta perheenjäsentämme maanantaina toiselle eläinlääkärille päästäessä.

Minun koirani eivät tule syömään luita pitkään aikaan. Helmi söi normaalista ruokakaupasta ostettua koirille suunnattua paistettua/savustettua luuta, josta oli irronnut liian isoja palasia. Yksikään muu minun koiristani ei toivottavasti tule kuolemaan tällaiseen syyhyn enää ikinä. Harmi, että sen täytyi olla minun maailman parhain ensimmäinen koirani. Ensimmäinen koira opettaa paljon, mutta tällaisesta asiasta en olisi kaivannut opetusta rakkaan elämän tähden. Elämä on joskus vaan niin liian epäreilu.

Helmin kuolinsyy on nyt myös päivitetty jalostustietokantaan.

Pientä treeniä

Ollaan pidetty vähän hiljaiseloa. Pitkän nenäpunkkitaistelun jälkeen koirat ovat vihdoin nenäpunkittomia *koputtaa puuta*. Hallikortti on taas aktivoitu ja päästiin tällä viikolla käymään hallillakin pitkästä aikaa. Danskulla tosin on nyt juoksut niin hallilla ei pitkiä aikoja viitsi oikein viettää. Pikkukoirien kanssa olisi kiva päästä nyt siellä kuitenkin käymään kerta se kortti on!

Tosiaan kerettiin olla hallilla varmaan joku puolisen tuntia tällä viikolla. Yritäpäs siinä ajassa treenata kolme koiraa - mahdoton tehtävä. Danskun kanssa tottisteltiin enemmän ja pikkukoirat pääsi vähän rallattelemaan välissä. Tehtiin Danskun kanssa seuraamisia, jäävät liikkeet, luoksetulo, kaukoja, tasamaanoutoa puisella kapulalla, hyppynoutoa puisella kapulalla, tasamaanoutoa metallikapulalla. Itseä hämmensi reippaasti, kun Dansku lakkasi yhdessä kohti tekemästä käännöksiä. Se ei käyttänyt takapäätään lainkaan vaan saattoi jäädä seisomaan ihan eri kohtaan kuin missä minä olin kääntyneenä. Tästä johtuen ollaan tehty seuruuta paljon pihallakin ja kyllä kääntyykääntyy!

Danskun noudot sujui ihan kivasti. Päästiin kokeilemaan hyppynoutoa uudella tokohypyllä, sillä nyt oli Kristel kaverina mukana säätämässä sitä (itse en ole ymmärtänyt kuinka se tehdään...). Hyppynouto sujui yllättävänkin hyvin ja olen erittäin tyytyväinen saksalaiseen. Metskua päätin kokeilla, kun muistin metallikapuloita hallilla olevan. Alkuun Dansku sylkäisi sen varpailleni, ei ollut pehmeä kapula, mutta pienen muistuttelun jälkeen kapula palautettiin eteen asti. Taitotyttö.

Kaukoissa mun pitäisi itse opetella siirtymään eteenpäin. Paljon on jankattu sitä, että käsiavuin ohjaan Danskua ja ollaanhan siitä vähän edetty. Naksutinta pyrin joka kerta käyttämään mukana, jotta pääsen palkkaamaan kunnolla. Ongelmana kuitenkin tässä se, että Danskun on ollut vaikea ymmärtää seisomaan nouseminen ja vaikka miten painotan sitä, että takajalat pysyy sitten paikallaan niin ei ne aina pysy. Yleensä toista jalkaa siirtää ja oma mieli ei kestä kun haluaisin niiden tassujen pysyvän paikallaan.

Tiitin kanssa tehtiin vähän seuraamisia. Tiiti edisti välillä paljon, mutta pääasia että oli kivaa! Liikkeestä maahanmenoa yritettiin, mutta Tiiti ei meinannut ymmärtää koko juttua tauon jälkeen. Lopputuloksena tehtiin kivoja maahanmenoja. Kokeiltiin myös kaukoja, niitä ollaan kotonakin tehty välillä. Tiiti välillä tekee oikein näppärästi ja välillä vähän pohtien. Paikkista otettiin hallilla myös vähän häiriössä. Alkuun Tii varasti, mutta palautuksen ja tiheiden palkkausten jälkeen pysyi oikein nätisti.

Ollaan saatu paljon kyselyitä, että koska mennään Danskun kanssa kisaamaan - tai ollaanko jo korkattu voittaja. Ei tuo voittajan liikkeitä osaa vielä, koska olen nähnyt toivottomaksi sen, että päästäisi kisaamaan. Silti haaveilen siitä, että päästäisiin vielä kokeeseen asti. Dansku on treeneissä nykyään paljon hiljaisempi kuin aiemmin, mutta ei vielä itselle riittävästi. Rally-tokossa voisikin lähteä noiden molempien kanssa kisailemaan, kun saisi aikaiseksi treeniä vähän niitäkin juttuja. Mut pianhan alkaa lukuloma ja mitä muuta silloin kuuluisi tehdä kuin treenata koiraakoiraakoiraa...?

Testissä ROUSKIS -koiranherkut

Saatiin Faunatarelta jo kauan aikaa sitten testattavaksi heidän uutuuttaan, ROUSKIS -herkkuja. Täällä kyseisistä koiranherkuista vielä lisää. Kyseessä on siis erilaisia paistettuja koiranherkkutuotteita, jotka ovat 100% luonnontuotteita eikä niihin ole lisätty lisäaineita.  Meille testiin tuli mm. spaghetti, possun nahkarullat ja kanin korvat.

Taloudessa on nyt ahne pentu, Dansku joka syö kaiken ja Tiiti joka syö nykyään ihan hyvin, mutta on silti vähän epäileväinen. Testaamassa oli myös meidän perheen kissa Eppu. Oletusarvoisesti ajattelin näiden herkkujen kelpaavan kaikille ja tässä olinkin ihan oikeassa. Herkut olivat jopa niin hyviä, että minun unohtaessani ne pöydälle, oli niitä herkuteltu omin luvin. Yksi pussillinen oli kadonnut kokonaan enkä rehellisesti puhuttaessa tiedä mitä herkkuja kyseisessä pussissa oli (kuvasta selvisi nyt pussin sisältö: possun korvasimpukat).

Spaghetti (possun suolistoa) maistui kaikille koirille oikein hyvin. Tiiti söi vähän muita hitaammin, mutta ne olivat selkeästi myös sille mieluisia. Kun jain näitä "tikkuja" koirilleni, niin Eppu tuli myös kytikselle että saako hänkin jotain. Lopulta siis pieni kissakin rouskutteli näitä tyytyväisenä ja annoin sille paloja aina kuin koirillekin.

Possun nahkarullat maistuivat hyvin myös Tiitille, mutta Tiiti tosin arvostaakin varmaan eniten mun koirista puruluita. Se voisi aina järsiä niitä mahdollisuuden tullessa. Muillekin maistuivat nahkarullat hyvin ja uskaltauduin jättämään niitä myös yksinolon ajaksi koirille ja ilmeisen mieluista puuhaa oli ollut eikä puruluita löytynyt enää yksinolon jälkeen.

Kanin korvat olivat näistä ehkä hajuttomimmat eivätkä kiinnostaneet minun koiriani niin paljoa. Tiiti etenkin epäili niiden syötävyyttä, mutta muiden alkaessa järsiä omiaan, kelpasi korvat myös Tiitille. Koirien käydessä herkkuvarkaissa nämä olivat jäljellä eli tästä voisi varmaan päätellä, että ei niin maistuvat herkut jätetty viimeiseksi.

Koirien kannalta plussana ja itseni kannalta miinuksena sanoisin näiden herkkujen hajun. Pussin avaamisen jälkeen haju tosiaan levisi eikä ollut omia makuhermoja hivelevä. Koirat kuitenkin tykkäsivät näistä herkuista paljon ja luulen Tiitin kohdalla erityisesti voimakkaan hajun vaikuttaneen paljon maistuvuuteen. Tiiti herkästi jättää neutraalin hajuiset ruoat koskematta ja erityisen maistuvilta haisevat katoavat heti. Itse pidin eniten nahkarullista ja kanin korvista, sillä näissä meni koirilla eniten aikaa järsiä. Useimmat herkut katoavat näillä sekunneissa ja tulee turhan kalliiksi ostaa järsittäväksi jatkuvasti jotain kivoja herkkuja.

Me joka tapauksessa suositellaan näitä herkkuja hyvillä mielin muillekin. Maistui kaikille (jopa liiankin hyvin kun piti varastella) eikä masut tykänneet pahaa. Yhdellä koiralla oli tosin varastelun jälkeen maha hieman löysällä, mutta noita nyt ei ollutkaan tarkoitus ahmia kaikkia kerralla... Reissaillessa tällaiset herkut voisi olla kivaa matkaevästä koirille. Saisi jotain kivaa tekemistäkin matkan ajalle.

Tavoitteet vuodelle 2016

Tämän vuoden tavoitteet ei kaikki osuneet ihan kohdilleen, mutta ensi vuodelle uusia kivoja tavoitteita! Danskun kanssa saatiin paljon enemmän aikaan kuin mitä olisin ikinä uskonut. Mikäs siinä, kun on käsissä oikeanlainen koira, jonka kanssa on kiva tehdä kaikkea. Mut alla koiruuksille tavoitteita ensi vuotta varten!

DANSKU
- Tokon VOI-luokan korkkaus, VOI1? TK3? Jos ikinä saadaan liikkeitä millekään mallille, voi olla että jatketaan avoimessakin jos tuntuu ettei voivottelut millään suju treenatessa ja koiran kuono pysy täysin kiinni
- Rally-tokosta RTK1
- PAJÄ-kokeeseen? Paljon siis metsäjälkiä ja katsotaan päästäisikö kokeeseen asti, esineiden kanssa ne ongelmat varmaan tulee jos on tullakseen
- Talentsichtung kiinnostaisi, jos vaan sattuisi kerrankin sopivaan aikaan sopivan välimatkan päähän - pidetään siis silmät ja korvat auki
- Näyttelykäyntiä?
- Haluaisin edelleen virallisen silmäpeilauksen, selkäkuvauksen ja polvitutkimuksen, mut katsellaan. Haluaisin myös kuvata Danskulta ranteet saadakseni tietää onko siellä nivelrikkomuutoksia. Danskulla on niin löysät ranteet ja ne on aina kovalla kulutuksella, siksi omassa mielessä epäilys.

TIITI
- Virallinen lonkka-, kyynär- ja silmäpeilaus, myös selkä
- Tokon ALO-luokan treenausta, josko kokeeseen jossain välissä?
- Luonnetesti?
- Jalostustarkastus joko ensi vuonna / myöhemmin
- Paimennustaipumustesti?
- Rally-tokon ALO-luokan korkkaus

Paljon kysymysmerkkejä, mutta kaikki onkin auki vielä. Katsotaan sitten vuoden kuluttua mihin ollaan päästy vai ollaanko mihinkään ;) Vuotta aloittaessa tiedä vielä yhtään siitä, mitä tulevana vuonna tapahtuu, mutta aina on hyvä suunnitella! Onpa jotain, mitä tavoitella ja saa ehkä aikaiseksikin tehdä jotain.

Hyvää uutta vuotta 2016 kaikille meidän blogin seuraajille, en sitä viime tekstissä tajunnutkaan toivottaa :)

Vuosi 2015

Jostain syystä minulla ei ole ollut lainkaan fiilistä kirjoittaa menneestä vuodesta 2015, mutta ehkä teen nyt pienen yhteenvedon. Sen jälkeen hyvä miettiä vuoden 2016 tavoitteita (jotta saa tehtyäkin jotain). Vuoden 2015 aloitin kahden oman koiran kanssa, Dansku oli minulla ja Helmi yhteisomistuksessa äidin kanssa. Nyt ei ole Helmiä enää, mutta Tiitistä tuli minun koirani.

Danskun kanssa harrastelun suhteen ensi vuoden on vaikea pistää paremmaksi, mutta toivon ensi vuoden olevan kuolemien osalta suopeampi. Juuri nyt ei kaipaa tietoa yhdestäään kuolleesta eläimestä tai ihmisestä, oma suru käsittelemättä eikä samanlaista toivo yhtään kenellekään. Helmi ja Särmä kuolivat molemmat tänä vuonna ja se on ehdottomasti ikävin asia koko vuodessa ja päivämäärät ovat pinttyneet mieleen. Vanha koira ja nuori koira, molemmat vielä hyväkuntoisia ja todennäköisesti kasvainsairauksien viemiä. Että elämä on vaan epäreilu.

Vuonna 2015 startattiin Danskun kanssa kisaura Seinäjoella tokokokeessa. Oli kylmä, koe myöhässä ja ohjaajalla karmea päänsärky nälästä ja stressistä johtuen. Dansku oli lopettanut juoksunsa muutamaa päivää ennen koetta, joten se oli taas kokonaan oma stressinaiheuttajansa. Ykköstulos haettiin ja kaksi seurasi hyvin sen perässä ja taskussa oli Tk1. Danskun kanssa saavutettiin myös tokon avoimesta luokasta AVO3- ja AVO1 -tulokset. Huhtikuussa suoritettiin hyväksytysti käyttäytymiskoe ja elokuussa haettiin luonnetestistä 154 pistettä ja laukausvarma. Lokakuussa haettiin rally-tokokilpailusta ALO-hyväksytty. Huhtikuussa Dansku täytti 3 vuotta ja elokuussa juhlittiin meidän ensimmäistä vuosipäivää.

Helmi täytti tammikuussa 12 vuotta ja siitä alkoi sen vanhentuminen pikkuhiljaa. Ensimmäistä kertaa koiraan alkoi tämän vuoden aikana piirtyä vanhan koiran piirteitä. Huhtikuussa Helmi steriloitiin kohtutulehduksesta johtuen ja onneksi kaikki meni hyvin ja Helmin matka sai vielä jatkua eteenpäin.

Maaliskuussa muutin uuteen kotiin. Samalla hain Tiitin Kannukseen ja se liittyi taas "väliaikaisesti" osaksi meidän laumaa. Koko vuosi asioita selviteltiin ja marraskuussa Tiiti steriloitiin ja siitä tuli minun koirani. Tiitin alusta-arkuus oli niin voimakas ja aiheutti itselleni suunnatonta ahdistusta. Se näkyi voimakkaasti jo arkielämässä enkä tiennyt miten päin olisin itse ollut.

Eppu sairasteli tammikuussa, helmikuussa sekä vaikka ja milloin. Kävimme useaan kertaan taas eläinlääkärissä ja helmikuun sairastelu meni siihen pisteeseen, että eläinlääkäri oli valmiudessa leikkaamaan kissan koska vain vierasesineen takia. Eppu kuitenkin päätti jättiparafiiniöljyannostuksilla piristyä eikä leikkuupöytä kiinnostanutkaan. Röntgenkuvien avulla varmistuttiin, että mahdollinen tukos oli kadonnut. Marraskuussa Eppu täytti 5 vuotta. Kotipuolessa Matti ja Teppo täyttvät myös vuosia huhtikuussa.

Kesäkuussa Tiiti ja Helmi pyörähtivät näyttelyssä, hakivat molemmat sieltä EH:n. Se oli Tiitin ainoa näyttely, mutta Helmi pääsi vielä elokuussa olemaan kerran ROP-veteraani. Kesäni tein työssäoppimista Kokkolan Petpoint -eläinkaupassa, kesäkuussa myös viikon Jaxonville -kennelissä. Oilin luona tein myös näyttöni ja pääsin seuraamaan länsigöötanmaanpystykorvien jalostustarkastusta, joka olikin todella mielenkiintoista.

Heinäkuun viimeinen päivä valmistuin itse eläintenhoitajaksi ja elokuussa starttasi viimeinen lukiovuosi, josta nyt käynnissä onkin viimeinen lukiojakso. Elokuussa haimme Oonan kanssa Ruotsista äidille ihanan gööttipennun, Sylvin.

Koirien kanssa treenailtiin sitä ja tätä, välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti. Tokon sääntöjen muuttuessa oma motivaatio vähän laski, mutta pikkuhiljaa olen alkanut uskoa siihen, ettei se vielä ole maailmanloppu ;)

Nuku hyvin rakas

Tää vuosi on ollut kuolemanvuosi. Kavereiden kanssa ollaan siitä useaan kertaan puhuttu ja useaan kertaan tämä vuosi on näyttänyt sen kuoleman. Tämä vuosi vei minulta kaksi maailman tärkeintä koiraa. Särmä kuoli heinäkuussa ja tänään alkoi Helmin taivasmatka. Vaikea käsittää, että ne molemmat on tosissaan poissa. Minun Elämäni koirat.

Mulla ei ole sanoja kuvaamaan tätä oloa. Ei riittänyt kuvaamaan Särmänkään kuollessa, vielä vähemmän nyt. Helmi on ollut myös minun Elämäni koira. Se on ollut se kaiken alku ja juuri, maailman täydellisin koira. Ilman sitä en olisi tässä. Helmi aina luotti minuun täysin varauksetta ja teki mitä ikinä keksin siltä pyytää. Meillä oli täysi molemminpuolinen luottamus.

Tänään eläinlääkäri epäili, että Helmillä olisi kasvain ruokatorvessa. Periaatteessa oireet voisivat sopia siihenkin, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Helmi noin oireili. Ensimmäistä kertaa se meni vain pahaksi. Aiemmat kerrat ovat olleet yksittäisiä kertoja, joihin ei ole samalla tavalla osannut kiinnittää huomiota. Kaikkeen tulee aikanaan toivottavasti vastaus, sillä Helmi on matkalla Eviraan ruumiinavaukseen. Halutaan selvyys ja vahvistus siitä, että mihin se oikein menehtyi. Vanhaa koiraa ei joka tapauksessa olisi enää lähdetty leikkaamaan, joten nyt hyvä näin. Helmi saa mennä ilman kipuja.

Aina aiemmin mietin, että mitä voisin oikein kirjoittaa sitten kun Helmiä ei enää ole. Nyt kun Helmiä ei enää ole, en tiedä mitä kirjoittaisin. Helmin kanssa harjoittelin koiramaailman aakkosia. Ilman sitä en olisi koiraharrastaja. En usko, että olisin ikinä äidin saksanpaimenkoirien avulla varsinaisesti syttynyt koiraharrastamiseen. Se oli Helmi, joka mut vaan veti mukanaan.

Loppusyksystä 2005 käytiin Helmin kanssa meidän ensimmäisessä mätsärissä. Siitä se kaikki tavallaan lähti, käytiin Koivukylän koiraharrastajien kentällä treenaamassa agilityä ominpäin. Koira rakastui lajiin, niin omistajakin. Kun 2008 tutustuin Nea Pauliin ja Emmaan (Jaxonville Gremliina), sain viimeisenkin palon koiraharrastukseen. Päädyttiin Helmin kanssa agilityn alkeiskurssille, alkeiskussilta jatkokurssille, tokokursseille, kierrettiin mätsäreissä ja näyttelyissä. Helmi rakasti näyttelyitä ja agilityä. Oikeastaan kaikkea, mitä sille ikinä ehdottikaan. Helmi rakasti tehdä minun kanssani mitä vain.

Muistan, kun äiti näytti minulle tietokoneelta kuvia Nellasta (Cimillan Citronella) ja Ässästä (Fennican Ässä Tässä) sekä Cimillan F-pentueen pennuista. Näytti, että tuollainen meille tulee. Minä olisin halunnut sellaisen valkoisen göötin, mutta äiti puhui, että jos kuitenkin otetaan sellainen harmaa pentu. Ja onneksi otettiin. Kauan odotin Helmin kasvavan Inkan kokoiseksi, kunnes minulle paljastui siitä jäävän pieni. Pentuna Helmi ei muuta tehnyt kuin purrut. Se puri aina hihnaa ulos lähtiessä eikä irroittanut millään. Monet hihnat se katkaisi. Kerran äiti ulos lähtiessä oikein painotti, että ei saada sitten laskea Helmiä irti. Hetkeä myöhemmin Helmi viiletti ikkunan ohi toista koiraa kohti - se oli purrut hihnan poikki. Monet kerrat Helmi karkasi ulko-ovesta minun lähtiessä kouluun. Sain ilman kenkiä ja takkia juosta sen perässä pihalla saamatta sitä kiinni. Pitkälle se aina juoksi ja sain vaan toivoa, että tulisi koira vastaan ja Helmi pysähtyisi. Aina sain kantaa sen sen jälkeen kotiin ja pentu painoi niin tuhottoman paljon. Välillä pidin taukoa ja laskin sen maahan ja aina joskus se pääsi livahtamaan siitä uudelleen karkuun.

Siitä oli jo aikaa, kun Helmi oli saanut pennut kasvattajansa Päivin luona. Meidän äiti esitti meille kysymyksen, annettaisiinko Helmi sen veljen Nastan perheeseen. Minä ja veljeni oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että ei anneta. Luvattiin ja vannottiin käyttävämme sitä enemmän ulkona ja huolehtivamme siitä enemmän. En nyt tiedä, tehtiinkö sitä nyt silloin vielä kuitenkaan, mutta parin vuoden päästä se alkoi. Minun koiraharrastukseni.

En olisi varmaan ikinä voinut yksin tehdä sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän kotoa. Se oli paljon helpompaa ja lohduttavampaa, kun oli rakas karvakorva mukana. Sen turkkiin sai hukuttaa kaikki surut ja murheet ja se jokainen päivä aina iloisena lähti minun kanssani ulos. En ikinä unohda sitä, kun Helmi Kiteellä alkoi ontua kaikkia jalkojaan emmekä saaneet kyytiä eläinlääkäriin. Viikonloppu mentiin aspiriinilla ja seuraavalla viikolla saatiin puhelinresepti koirien kipulääkkeisiin. Silloin alkoi olla selvää, että minun on pakko jättää Helmi kotiin, että se saadaan hoidettua kuntoon. Helppoa se ei missään tapauksessa ollut, mutta täysin koiran parhaaksi.

Meidän kotona on nyt suruaika ja luojalle kiitos Danskusta. Puskee syliin aina kun itsellä kyyneleet puskee esiin. Kaikki sanoi, että tästä tulee ikimuistoinen joulu, kun saan viettää sen Kannuksessa. Todella ikimuistoinen tosiaan, ihan väärällä tapaa. Jos olisin päässyt kotiin, olisin nähnyt Helmin vielä kerran. Nyt siitä on liian pitkä aika kun ollaan nähty viimeksi.

Laitan tähän vaan paljon kuvia meidän blogiajalta. Varmaan tukkii koko blogin, mutta en jaksa murehtia sitä nyt. On vaan niin surullinen mieli. Tämä blogihan oli ensin Helmin blogi, josta se pikkuhiljaa muuntautui Helmin jengiksi ja lopulta Danskun päiväkirjoiksi. Ja nyt ei ole enää ikinä mitään kirjoitettavaa mun rakkaasta, tän kaiken koiraharrastuksen syypäästä. Ikävä on niin valtava. Tämä blogiteksti on varmaan yksi sekasotku, mutta annettakoot se tämän kerran anteeksi?