Pienen pieni Vinna

 Mun pentu täytti muka tänään jo 9kk, eli se on junnuikäinen jo! Pitäisikö se muka uskoakin..?

Muistan vielä, kun jännitettiin monta päivää, että milloin sieltä tulee Se viesti. Viesti jossa kerrottaisiin että meidän tyttö on syntynyt. 7.11 sieltä tuli sitten tieto, että eläinlääkäriin oli lähdetty, sillä pentuja ei kuulunut. Automatkalla kuitenkin Nella oli synnyttänyt ensimmäisen pennun, töpöhäntäisen narttupennun "salamakuviolla". Siinä vaiheessa tiedettiin, että nyt meillä on sitten pentu, jos ei enempää narttuja tule. Sieltä kuitenkin tuli niitä lisää, uroksia että narttuja. Kasvattaja Minna oli lopulta kuitenkin varma, että siellä oli vielä yksi pentu sisällä ja eläinlääkärissä ultrauksen jälkeen olikin selvää, että yksi pentu siellä vielä sisällä oli. Se viimeinen oli sitten meidän höslähäslä VinnaMaija.

 

 Pentujen ollessa neljä vai viisi viikkoisia, pääsin katsomaan niitä ensimmäistä kertaa ja tällöin saatiin tietää kuka lapsista lähtisi meille sitten muutaman viikon päästää. Kasvattaja Minna oli päättänyt itse sijoittaa silloisen mun suosikkipennun Milenan (nyk. Milla), Mystic (nyk. Ronja) oli niin vaalea ettei se tullut kyseeseen, joten jäljellä oli enää Martta (nyk. Lumo) ja Maija (nyk. Vinna). Molemmat oli tosi kivan oloisia pentuja, mutta itselle oli niin tärkeää, että koiralla olisi häntä ja näin ollen halusin meille Maijan. Eija (Vinnan sijoittaja, isän Heron om.) kuitenkin teki viime kädessä sen päätöksen ja suostui siihen että Maija tuli meille. Eija olisi itse ottanut mieluummin Martan, mutta koska pentu tuli kuitenkin mulle, Maija sopi myös. Niinpä 27.12 haettiin Vinna kotiin.

Vinna, Ronja, Milla, Korppu ja Lumo

Nyt jälkikäteen asiaa tarkastellessa, olisi joku muu pentu voinut olla luonteeltaan parempi. Mulla on tällä hetkellä todella nirso ja herkkävatsainen aussipentu, jonka kanssa olen miljoonat kerrat tapellut ja hakannut päätä seinään. Ja se on vasta 9kk vanha.

Silti tuo täpläotsainen pieni aussielapsi on vaan ihastuttanut mua olemuksellaan. Ei niinkään tosin niillä kerroilla, millä olen istunut sen kanssa kilometrin päässä kotoa ja painanut sitä maahan rauhoittumaan sen puremisen takia. Se osasi ärsyttää niin kunnolla mua ja varmasti kokeili kaikki maailman keinot millä saada mut räjähtämään. Nyt vihdoin, sen ollessa 9kk ikäinen, tykkään siitä oikeasti sen luonteen ja ulkonäön puolesta. Ei se ole sellainen, mitä olisin toivonut, mutta silti pidän siitä. Nyt vasta, ollaan saatu meidän yhteiselo soviteltua niin, ettei tarvii tapella joka hetki ja meidän yhteistyö toimii suurimman osan ajasta. Mä päätän miten asiat tehdään ja se on Vinnalle ok. Nyt kun asiat sujuu paremmin, alkaa vähän hämärtyä jo muistot siitä sen tuskaisesta pikkupentuajasta...

Nyt Vinnalla on alkanut ilmetä pieniä murkkuikäisen koiran merkkejä, se on alkanut taas vähän kokeilla, että oonko tosissani sen suhteen mitä sanon sille. Mutta nyt tiedän, etten lähde miettimäänkään luovuttamista. Kyllä se jossain vaiheessa mua uskoo, kun en anna sille periksi. Tuo koira on opettanut mulle niin hirmuisesti asioita ja opettaa jatkuvasti lisää. 

Luonteeltaan tuo on hyvin itsepäinen koira ja jos sen haluaa saada uskomaan, että joku asia ei mene niin kuin Vinna on päättänyt, saa tehdä sen eteen paljon töitä. Se on myös joissain tilanteissa todella pehmeä koira, joissain tilanteissa vain hieman pehmeä koira ja joissain tilanteissa se taas vaikuttaa tosi kovalta koiralta. Enemmän kallistun siihen niiden keskivaiheille hieman pehmeään koiraan. Vinna oli pienenä pentuna tosi itsenäinen, mutta nykyään se tarvitsee paljon enemmän mun tukea kaikkeen. Muistan kun se oli tullut mulle ja laskin sen ulkona irti, se lähti vaan päättäväisenä juoksemaan toiseen suuntaan ja sille oli ihan yksi ja sama tuunko perässä vai lähenkö muualle. Vinna on alkanut nyt oppia uusia asioita nopeasti, kun se ei enää kiusallaan pelleile mun kanssa. Voi olla että se on aiemminkin oppinut asiat helposti, mutta koska sen on pitänyt jankata mulle vastaan se on pistänyt pelleilyksi koko homman.

Eniten pidän tuon luonteessa siitä, että se tulee toimeen ihan kaikkien koirien kanssa ainakin vielä ja rakastaa kaikkia ihmisiä alun varautuneisuuden jälkeen. Vinnan voi laittaa suoraan ihan vieraaseen koiralaumaan ja nähdessään minkälaisen koiran tahansa, se vaan menee sen luokse ja haastaa leikkimään. Voi kunpa se aina pysyisi noin hyväntahtoisena eikä haluaisi kenellekään pahaa, harmi vaan että siitäkin taitaa kasvaa iso ja tuo saattaa kadota siitä pikkuhiljaa. Ainoastaan kerran se on sanonut jollekin koiralle rumasti ja se oli silloin, kun sillä meni hermot Dustyyn. Pidän siitä, että se on nykyään hieman varautunut ihmisiä kohtaan, mutta varon päästämästä sitä liiallisuuksiin asti.

Pidän erityisesti siinä siitä, ettei se mene ilman lupaa moikkaamaan vieraita ihmisiä, sillä se ei voi olla varma miten vieras ihminen käyttäytyy - V tarvitsee minut siihen mukaan, että uskaltaa mennä. Mun ystävistä Vinnan ehdoton suosikki on Oran omistaja Oona, jota se vaan rakastaa ihan yli kaiken. Oona on Vinnasta ihan superihana ja peppu heiluu aina niin vallattomasti kun se pääsee Oonaa pusuttelemaan. Vinna sopeutuu myös hyvin tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä se ole moksiskaan paikkojen tai ihmisien vaihtumisista.

 Jos Vinna kohtaa ulkona jotain pelottavaa, sen ensimmäinen ajatus on haukkua ja toinen ajatus paeta.  Kun mä menen pelottavan asian luokse ja kutsun Vinnaa, se uskaltaa usein tulla katsomaan sitä maailman hirveintä asiaa. Ei se enää pelkää asioita niin paljoa, kuin silloin mulle tullessa, mutta vieläkin se on joistain asioista vähän epävarma.

Vinnan pikkupentuaika asuttiin Kiteellä ja epäröin, että minkälainen maalaiskoira siitä tuleekaan. Maalaiskoirahan se oli kun Vantaalle tultiin takaisin kesäksi, mutta nyt kun asiaa katsoo, se on ollut todella hyvä, että se on ollut maalla sekä kaupungissa osan aikaa. Se on päässyt katsomaan niin paljon eri asioita ja tottunut eri juttuihin. Kiteellehän lähdetäänkin takaisin neljän yön kuluttua.

Halusin kokeilla Vinnan kanssa paljon eri lajeja. Agilityä, tokoa, hakua, jälkeä, koiratanssia, paimennusta, rallytokoa.. Tähän asti ollaan kokeiltu kaikkea muuta, paitsi rallytokoa ja paimennusta. Koiratanssissa vaan harjoiteltu joitain temppuja, mitä siinä voi hyödyntää. Hain ensisijaisesti mulle agilitykoiraa, sitä en usko Vinnasta saavani, mutta ehkä siitä tulee harrastuskoira muuhun kivaan. Vähän ollaan tokokisoja suunniteltu, sillä nyt se on vasta alkanut kunnolla oppia ja uskon että loppuvuodesta sen kanssa voisi tähdätä jo kisoihin. Se osaa kyllä kaikki liikkeet jo paikallamakuuta lukuunottamatta ja nopeaa maahanmenoa pitää vielä vahvistaa. Seuruupätkät menee jo tietyssä häiriössä hyvin, niitä tosin ollaan treenattu vain irti, mutta jos irti sujuu niin eiköhän hihnassakin? Ykköslajiksi meillä varmaan kruunautuu kaikkien yläpuolelle haku, sillä Vinna rakastaa sitä yli kaiken. Lähdetään siis panostamaan siihen eniten :)

 Vaikka ensin epäröin, että onko tämä rotu mulle se oikea sittenkään, niin Vinna on vakuuttanut mut siitä todella hyvin, että se osaa olla myös ihana koira. Mistään hinnasta en vaihtaisi sitä nyt toiseen koiraan, vaikka välillä leikilläni niin sanonkin. On se vaan niin omanlaisensa ja samalla aivan paras ja todella rakas. Vielä me kaikille näytetään, että meidän yhteistyö kyllä toimii ja että se on kyllä ihan kiva harrastuskoira.